Loading...
Menu

Superluokan tuulimyllyt 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, Kirsti Horn (2020)

Home / Vanhat tuulimyllyt / Superluokan tuulimyllyt 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, Kirsti Horn (2020)

Oletko nähnyt kuvia suurista harakkamyllyistä? Tunnettuja ja tuntemattomia suuria myllyjä esitellään uuden tutkimuksen pohjalta, joka perustuu julkisten ja neljän myllärisuvun sekä yksittäisten myllyjen omistajien arkistoihin. Ota yhteyttä, jos jokin tässä esitetyistä kuvista on sinulle tuttu ja tiedät siitä jotakin enemmän kuin tekstissä kerrotaan, tai jos tunnet muita samantyyppisiä tuulimyllyjä!

[custom-mapping map_id=”5729″ height=”373″]

Sisällys

1/ Johdanto

2/ Kaksi kuuluisaa myllymestaria

2.1 Otto Sandström, myllymestari Sauvosta

2.2 Oskar Friman, myllymestari Kymenlaaksossa

3/ Suuret harakkamyllyt Sauvossa

3.1 Kalevan harakkamylly Sauvossa

3.2 (Lepolan?) harakkamylly tuntemattomassa paikassa

3.3 Sillanpään mylly Sauvossa

4/ Suuret harakkamyllyt Kemiönsaarella

4.1 Påvalsby kvarn och såg – harakkamylly, Kemiö, Kemiönsaari

4.2 Labbis kvarn – harakkamylly, Västanfjärd, Kemiönsaari

4.3 Lammala Såg och Kvarn – harakkamylly Västanfjärd, Kemiönsaari

4.4 Tjudan harakkamylly, Kemiö, Kemiönsaari

5/ Suuret harakkamyllyt muualla Suomessa

5.1 Louhisaaren harakkamylly, Askainen, Naantali

5.2 Härkälän harakkamylly Somerolla

5.3 Messukylän harakkamylly eli Irjalan mylly, Tampere

5.4 Kirjais Norrgårdin harakkamylly – Stenskärin jalkamylly – Nauvo, Parainen

5.5 Kuhmoisten harakkamylly

5.6 Rekottilan harakkamylly, Paimion kotiseutumuseo, Paimio

6/ Saviniemen eli Granströmin Paltrock-tyyppinen tuulimylly Haminassa

7/ Oskar Frimanin puiset konehihnat

8/ Nybondasin mamsellityyppinen sahamylly Åselholmin saarella Iniössä

9/ Erhardin mylly – muunneltu amerikkalainen kehäsiipimylly, Lappon saarella, Ahvenanmaalla

10/ Lopuksi

Lähteet

1/ Johdanto

Kaksi kipinää sytytti mielenkiintoni sadan vuoden takaisia suuria myllyjä kohtaan. Ensimmäinen: sähköposti Museoviraston tutkija Erkki Häröltä keväällä 2016: ”… Pohdiskelin yhtenä iltana – kun uni ei tullut – mikä mahtaisi olla erikoisin Suomessa ollut tuulimylly. Tässä liitteenä neljä vaihtoehtoa [kuvat, joista yksi oli Saviniemen tuulimylly Haminassa]. Niistä tuskin on yhtään mitään jäljellä, mutta mahdollisesti säilynyttä lisätietoa olisi kyllä syytä kerätä…”
Toinen: kun parin kuukauden kuluttua edellisestä kävin ensimmäisellä myllyinventointimatkallani Nauvon Kirjaisten vierasvenesatamassa olevassa Bokmalen-nimisessä rakennuksessa, näin infotaulun otsikon ”Monsterkvarnen” eli myllyhirviö – siis mikä? Tuosta lähtien olen törmännyt aiheeseen monissa yhteyksissä, ja tässä artikkelissani esitän tämänhetkiset yhdistetyt tietoni.

Kuuluisia ja tuntemattomiakin mestareita, 16 myllyä

Artikkeli käsittelee viimeiseksi rakennettuja tuulivoimalla toimineita myllyjä Suomessa, joiden myötä 500 vuotta täälläkin käytössä ollut tuulta hyödyntävä jauhamis- ja sahaustekniikka lopullisesti hylättiin. Vuosisatojen kuluessa maassamme rakennettiin kymmeniä tuhansia tuulimyllyjä, joista vanhimmat tähän päivään asti säilyneet ovat 1700-luvun alkupuolelta.

1700-luvun myllyt Suomessa
https://www.sustainableheritage.eu/1700-luvun-tuulimyllyt-suomessa-kirsti-horn-2019/

Kun tuulimyllyjen aikakausi Suomessa oli huipussaan 1880 ja -90-luvulla juuri ennen kuin höyry- ja sitten sähkövoima lopullisesti ohittivat tuulivoiman, rakennettiin Etelä-Suomessa vielä useita suuria tehokkaita tuulimyllyjä. Viimeisin nousi Haminaan vuonna 1919. Näiden myllyjen suunnittelijoista ja rakentajista on mainittava erityisesti Otto Sandström Sauvosta, mutta myös Oskar Friman Haminasta, Petter Josefsson Iniön Åselholmista sekä August Erhard Åkerberg Lapposta Ahvenanmaalta. Tunnettujen myllyrakennusmestareiden lisäksi oli varmasti myös muita pellepelottomia noihin aikoihin, sillä arkistoista löytyy joitakin suurten myllyjen kuvia, joiden rakentajista ei ole tietoa.

Yhteistä erityisesti Sandströmin harakkamyllyille ja Frimanin Paltrock-tyyppiselle myllylle oli niiden huippuunsa kehitetty tehokkuus ja kussakin monipuolinen valikoima tuulivoimalla toimivia laitteita: useita kivipareja, pärehöylä, saha, jyvien puhdistuslaite jne. Sandströmin harakkamyllyjen yläosa, jossa oli koneisto, oli muotoiltu mahdollisimman aerodynaamiseksi, jolloin siivet tai kehäsiipi pyörivät optimaalisesti ja jopa melkein tyynelläkin säällä. Koneet vaativat mylläriltä sisua ja ahkeruutta, sillä monien myllyjen ongelmana oli jopa liian suuri tehokkuus ja monipuolisuus, jolloin myllärillä oli täysi työ (ajoittain mahdoton) pysyä tahdissa mukana. Niinpä esimerkiksi Paraisten Nauvossa toiminutta kehäsiivellä varustettua suurta harakkamyllyä kutsuttiin nimellä Monsterkvarn eli myllyhirviö. ”Oli kun olis hulluu hoitanu” sanottiin myllystä Somerolla.

Useimpiin näistä myllyistä rakennettiin 1900-luvun alkuvuosina höyrykone tai poltto(häkä)moottori siipirakennukseen, mikä helpotti suuren laitoksen käyttöä, kun energia ei ollut säästä riippuvainen. Näihin liittyi kuitenkin ilmeinen palovaara, mikä koituikin monen myllyn kohtaloksi. 1920-luvulta lähtien siirryttiin sähköön ja sen mukana modernimpiin laitteisiin. Jotkut myllyistä purettiinkin. Niinpä jäljellä on vain kaksi ”myllyhirviötä”: Louhisaaren yksityisomistuksessa oleva harakkamylly ja Paimion kotiseutumuseossa oleva Rekottilan harakkamylly. Näiden lisäksi on vain Åselholmin yksityisessä omistuksessa oleva mamsellimylly edelleen pystyssä – ja jopa valmiina jatkamaan sahaamista – pienen virittelyn jälkeen ainakin.

Tunnettujen ja tuntemattomien mestareiden rakentamia suuria myllyjä esitellään seuraavassa yhteensä 16 kappaletta fil. lis. Auvo Hirsjärven ja fil. tri Tapio Horilan 1970-luvun alkuvuosina tekemän tutkimuksen pohjalta. Tämän jatkoksi valaistaan uutta tutkimusta julkisten ja muutaman myllärisuvun arkistojen pohjalta. Tekstissä mainittujen olemassa olevien tuuli- ja vesimyllyjen paikat on merkitty GPS koodein.

Esitän lämpimät kiitokset seuraaville asiantunteville henkilöille, jotka ovat aktiivisesti osallistuneet tutkimukseeni luovuttamalla hallussaan tai hallinnassaan olevaa tietoa ja kuva-aineistoa käyttööni.

  • Erkki ja Esko Härö, Espoo
  • Jouko Holmberg, Sauvo
  • Helme Högblom, Sauvo
  • Ari Törmä, Sauvo
  • Paavo Jalo, Hamina
  • Runa Heino, Kristina Sjöstrand, Rolf Hollsten, Lars ja Andreas Ölander, Lammala, Kemiönsaari
  • Hasse Österberg ja Jouko Laakso, Påvalsby, Kemiönsaari
  • Fredrika Henriksson, Sagalundin museo, Kemiönsaari
  • Jouni Lehtiranta, Paimio
  • Miia Hinnerichsen ja muu Vapriikin henkilökunta, Tampere
  • Tapio Mäkinen, Åselholm, Iniö
  • Conny Andersson, Kastelholm, Ahvenenmaa
  • Leo van der Drift, Alankomaat

Helsingissä 25.3.2020
Kirsti Horn

2/ Kaksi kuuluisaa myllymestaria

Seuraavassa kerrotaan kahden myllymestarin, Otto Sandströmin ja Oskar Frimanin elämäntarinat, jotka kohtaavat ajallisesti silloin kun tekniikan kiihtyvä kehitys alkoi ravistella maailmaa. Tiedot mestareiden persoonallisuuksista, elämästä ja töistä perustuvat kokonaan heidän perillisiltään saatuihin tietoihin. Sandström eli Venäjän vallan lopun aikaisessa suhteellisessa rauhassa Lounais-Suomessa, kun taas Frimanin elämän aktiivisin kausi osui ajoittain hyvinkin rauhattomaan 1900-luvun alkupuoliskoon Kymenlaaksossa. Näemme Frimanin elämäntarinan kautta, miten mylläri-myllynrakentajan ammatti kehittyi siitä, mihin se oli tullut Otto Sandströmin elämän päättyessä. Sandström rakensi ainakin toistakymmentä jotakuinkin samanlaista suurta tuulimyllyä, kun taas uudet energialähteet ja elämän ulkoiset puitteet Suomessa vaativat Frimanilta suurta muuntautumiskykyä. Tuulivoiman hyödyntäminen väheni nopeasti, mutta vesimyllyjä rakennettiin ja käytettiin aina toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin asti muuallakin kuin Frimanin kotiseudulla Kymenlaaksossa, missä vesivoimaa oli runsaasti tarjolla. Samalla myllyissä tulivat käyttöön ensin höyry- ja polttomoottorit ja lopulta sähkö luonnonvoimia täydentämään.

Yhteistä Sandströmille ja Frimanille oli poikkeuksellinen tekninen lahjakkuus ja luovuus, ensiluokkaiset myllyrakennusmestarille tarpeelliset käden taidot ja rohkeus tarttua suuriinkin projekteihin. Yhteistä oli myös kyky valjastaa tuulivoima monipuolisesti ja Suomen perspektiivistä ennen näkemättömässä mittakaavassa. Molemmat myllymestarit olivatkin olleet tahoillaan ulkomailla opissa uransa alussa. Teollisessa mittakaavassa toimivat myllyt Venäjällä ja Keski-Euroopassa antoivat epäilemättä uskoa tuuli- ja vesivoiman suoran hyödyntämisen mahdollisuuksiin. Suomen yleistä teknistä kehitystä kuvaavaa on, että Sandströmillä ei ollut muodollista koulutusta, kun taas Friman oli käynyt Helsingin 2-vuotisen teollisuuskoulun, jossa saattoi opiskella koneenkäyttäjäksi, työnjohtajaksi tai rakennusmestariksi. Oppilaitoksia nimittäin perustettiin suuremmassa mittakaavassa vasta 1800-luvun loppupuolella. Ennen tätä saattoi myllymestarin työhön valmistautua vain käytännön harjoittelun kautta – mikä joka tapauksessa oli tietysti ensiarvoisen tärkeää ja myös teollisuuskoulun sisäänpääsyn ehto. Frimanin titteli oli teknikko.

Valitettavasti kehitys kuitenkin syrjäytti valtaosan Sandströmin ja Frimanin suurista tuulimyllyistä. Monet paloivat niihin liitetyn höyrykoneen sytyttäminä, jotkut purettiin hankalina käyttää ja lopulta hyödyttöminäkin.

2.1 Otto Sandström, myllymestari Sauvosta

1833-1906

Kuva 2.1: Maria ja Otto Sandström, kuuluisa myllynrakentaja, joka aloitti uransa Venäjällä vesimyllyjen rakentajana. Lähde: Soili ja Jouko Holmbergin arkisto.

Sukukronikassa [ Sauvon Iso-Paljon Alitalon Carl Mattssonin (1795-1856) ja hänen jälkeläistensä sekä Johanna Mattsdotterin (1806-1860) sukukirja. ] kerrotaan Otto Sandströmistä seuraavasti:

”Kerrotaan, että Sandström myllyjä suunnitellessaan lepäsi selällään vuoteessa, käyrävartinen piippu suupielessä. Välillä piippu siirtyi leukapielestä käteen ja hän piirteli sillä kuvioita ilmassa. Suunnitelmat jäivät vain Sandströmin mieleen, sillä kouluja käymättömänä miehenä hän ei kyennyt tekemään mitään piirustuksia. Mestarin kädenjälki oli silti kuulu: Sauvon mylly tunnettiin laajalti maakunnassa vain yksinkertaisesti Sandströmin myllynä rakentajansa mukaan jo 1800-luvulla.

Myllymestari Sandström jäi pikkupojan mieleen leukapartaisena pappana. Mestari oli arvossa pidetty mies, joka saattoi sanoa terävästikin, jos sille päälle sattui. Mestari joutui paljon tekemisiin nk. herrasväen kanssa. Nämä ruotsinkieliset aateliset ihmettelivät kerran, miksei Sandström puhu ruotsia. Siihen Sandström totesi olleensa venäjänmaalla ja siellä ne kaikki puhuivat venäjää. Tietysti, hehän ovat venäläisiä, vastasivat toiset. Sandström: ”niin että minun mielestäni me voisimme puhua suomea, kun kerta suomalaisia ollaan.”

Sandströmin suvulla oli todella mylly veressä: vanhan mestarin kolme poikaa olivat kaikki mylläreitä, samoin tyttäret myllärin emäntiä. Kaksi pojanpoikaa ryhtyi mylläriksi.

Vanha Sandström oli ahkeroinut koko ikänsä. Niinpä hän saattoi mennä herättämään myllärinsä vaikka keskellä yötä, jos huomasi koivunlehtien hiljaa havisevan.”

Mestari Sandströmin CV on vaikuttava:

Paitsi kotitilalleen Kalevaan Otto Sandström rakensi tuulimyllyn mm. Askaisten Louhisaareen ja Somerolle Härkälän tilalle, Mynämäen Korvensuun kylään, Perttelin Pappilaan (Salo) ja Halikon Kaninkolan kylään. Lähde: Tapio Horila ULJAS SE ON SUURTEN SIIPIEN SUHISTESSA, Somero-kokoelma. Horilan pienpainatteita.

Näistä Mynämäen, Perttelin ja Halikon myllyt ovat toistaiseksi hämärän peitossa, mutta vuosina 2016-2019 on varmistunut, että samanlaisia tuulimyllyjä kuin Kaleva, Louhisaari ja Härkälä on ollut Sauvon Lepolassa, Kemiön Påvalsbyssä, Lammalassa (2kpl) ja Tjudassa sekä Nauvon Kirjaisissa, Tampereen Messukylässä ja vielä Kuhmoisissakin. Yhteensä niitä on näin tiedossa 11 kappaletta. Mestari on siis ollut paljon työmatkoilla. Samalla oman myllyn yhtämittaiseen hoitamiseen on tarvittu mylläriä ja sahan hoitajaa, höyrykattilan hoitajaa ja apumiehiä sekä verstaaseen tietysti puuseppiä ja apupoikia.

Kansallismuseon tutkija Auvo Hirsjärvi, joka rva Soili Holmbergin, Otto Sandströmin pojanpojan tyttären, avulla todisti Louhisaaren ja Härkälän myllyt Sandströmin rakentamiksi, oletti myös Tampereen Messukylän suuren myllyn kuuluvan mestarin tuotantoon. Asia on voitu varmistaa teoksesta Messukylän historia II, jossa kerrotaan myllystä ja mylläreistä yksityiskohtaisesti. Voimmekin joihinkin myllyjen rakentajista/rakennuttajista oleviin tietoihin perustuen olettaa, että isännät itse rakensivat myllyjen alaosat mestarin ohjeiden mukaan ja että Sandström toi sitten valmiit verstaallaan tekemänsä koneen osat ja kokosi ne paikoilleen. (Myllyt esitellään luvuissa 3,4 ja 5.)

Sandström suunnitteli kaikki myllynsä yksityiskohtia myöden päässään, eikä pannut mitään muistiin sen paremmin piirtämällä kuin kirjoittamallakaan. Näin emme tiedä mestarin tuotannosta enempää kuin mitä yksittäiset valokuvat ja yksi ainoa kokonaisena säilynyt mylly ja hajanainen perimätieto antavat ymmärtää. Mutta ne 11 tunnettua suurta myllyä, jotka kaikki on ajoitettu vuosille 1880-1903, kun hän oli jo kypsässä iässä, on jo valtava saavutus. Joukkoon saattaisi kuulua vielä se samankokoinen ja -mallinen Rekottilan mylly, joka on Paimion kotiseutumuseossa, vaikka sen yläosa on muita kapeampi. Muutoin Otto Sandströmin suuret myllyt on helppo tunnistaa, koska ne ovat keskenään hyvin samanlaisia niin funktioltaan kuin ulkonäöltäänkin:

  • neliömäinen kahden kerroksen ja ullakon muodostama myllyrakennus (vain Härkälän mylly oli yksikerroksinen)
  • pyramidin muotoinen katto
  • yksi tai useampia siipirakennuksia lisäenergialle ja lisätyille funktioille (höyrykone tai polttomoottori, saha, pärehöylä…)
  • nelikulmaisen keskiosan katolla parveke, jossa yksinkertainen kaide (siipien säätämistä varten)
  • jokaisessa samanmuotoinen yläosa, ts. kone
  • 8-kulmainen kehäsiipi tai 8 kiilamaista siipeä
  • kaikissa myllyissä kerrotaan olleen kaksi paria jauhokiviä ja yhdet ryynikivet
  • useimmissa mainitaan myös saha ja pärehöylä

Tuulimyllyjen lisäksi Otto Sandströmin uraan kuului vesimyllyjä ensin Venäjällä ja sitten kotimaassa. Näistä ei toistaiseksi ole tarkempaa tietoa. Ainoa tähän päivään säilynyt hänen rakentamansa mylly on Louhisaaren suuri tuulimylly, jonka kaltaiset suuret laitokset ovat tehneet niin aikalaisiin kuin tutkijoihin vielä sadan vuoden jälkeenkin aivan valtavan vaikutuksen.

Kuva 2.2–3: Kalevan tila 1900-luvun alussa. Asuinrakennuksen pihapiirissä vasemmalla näkyy tummana aitta 1700-luvulta, sen takana puusepänverstas, jossa mestari oppipoikineen valmistivat myllyjen koneet ja metalliosien valumallit Matildedalin tehdasta varten. Oikealla asuinrakennuksen takana on navetta. Mylly näkyy vaaleana taustalla, keskellä peltoaukeaa. Lähteet: Soili ja Jouko Holmbergin arkisto, Jouko Holmbergin haastattelu 24.7.2019. Oikealle: Sandströmin idyllinen, mutta autio pihapiiri kesällä 2019. Asuinrakennusta on laajennettu moneen kertaan 1900-luvun kuluessa. Vasemmalla pilkottaa punainen vanha aitta. Sen takana olleet puusepänverstas ja navetta on purettu. © Kirsti Horn

Kuvat 2.4–6: Vasemmalla Kalevan mylly, keskellä Elias Wilhelm Sandström, yksi Otto Sandströmin mylläriksi ryhtyneistä kolmesta pojasta. Hän jatkoi isänsä työtä Kalevan tilalla, viljelijänä, myllärinä ja puuseppänä. Oikealla pyhäpuvussa Kalevan mylläri Tuure Niiniö. Lähde: Soili ja Jouko Holmbergin arkisto.

Kuva 2.7: Sandströmin kodin sirot huonekalut olivat isännän itsensä valmistamat. Hän oli varsin taitava puuseppä ja aikansa muotokielen erehtymätön haltija. © Kirsti Horn.

Kuva 2.8: Yksityiskohta Sandströmin kodin ruokailuryhmän tuolin selkänojasta. © Kirsti Horn.

2.2 Oskar Friman, myllymestari Kymenlaaksossa

1879-1959

Kirjoittanut Paavo Jalo 2019 (Oskar Frimanin sisaren Alfhildin pojanpoika)

Kuva 2.9: Valokuvassa Oskar Friman sisarensa lastenlasten kanssa vuonna 1949. 
Kirjoittaja oikealla. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

Taustaa

Myllyrakennusmestari Oskar Frimanin isä Carl Fredrik ja isoisä Gustaf sekä veljensä Teodor ja sisarensa mies Erik Jalo olivat kaikki mylläreitä. Hän oli itse sekä mylläri että myllyjen rakentaja ja keksijä. Hänen seitsemästä pojastaan kaksi jatkoi myllykoneiden rakentajina ja sisarenpojista kolme asettui myllärin ammattiin, jossa vielä seuraavat polvet ovat jatkaneet tähän päivään saakka. Toiminta on koko 175 vuoden ajan keskittynyt Kymenlaaksoon ja siitä itään.

Oskar Friman syntyi Kymissä vuonna 1879. Hän opiskeli teollisuuskoulussa Helsingissä ja lähti sitten 23-vuotiaana kahden vuoden mittaiselle opintomatkalle Saksaan, Hollantiin ja Englantiin, missä oli paljon suuria vesi- ja tuulimyllyjä täydessä toiminnassa. Työskennellessään näissä myllyissä hän tutustui teollisuuteen ja tekniikkaan, jollaista ei juurikaan omassa pienten kotitarvemyllyjen maassa ollut tuolloin.

Oskar Friman oli monipuolinen taituri, joka rakensi paljon muutakin kuin myllyjä – taloja perheelleen, asuntolaivoja, konehihnoja, tuulivoimalla, vesivoimalla tai sähköllä toimivia myllykoneita ja sähkökäyttöisiä kotitarvemyllyjä; hän valoi myllynkiviä, rakensi sahalaitoksia ja pärehöyliä sekä suoritti kaikkea muutakin, mitä myllyissä ja sahalaitoksissa saattoi tarvita. Pitkänhuiskea mies käveli mielellään pitkiäkin matkoja, kuljetti perhettään polkupyörällä ja puhui mieluiten ruotsia. Myllynrakentajan perheen elämä oli vaihtelevaa. Rakennusurakoiden perässä muutettiin paikasta toiseen kasvavan perheen kanssa.

Seuraavassa esitetään Frimanin elämän ja toiminnan ääriviivat kronologisessa järjestyksessä.

Rakennettujen ja korjattujen myllyjen lista ei kuitenkaan ole täydellinen, mutta tunnetut kohteet on mainittu.

Opinnot Helsingin teollisuuskoulussa.

1902   Opintomatka ulkomaille (2v)

1904   Muutto Kymistä Klamilaan, Virolahdelle.

1905   Avioliitto Amalia Leirin kanssa. 11 vuodessa syntyi 8 poikaa, joista yksi kuoli vauvana.

1906   Klamilan tuulimyllyn rakentaminen Virolahdessa.

Friman rakensi itselleen tuulimyllyn talvella 1906-07 ja täydensi sitä vielä suurilla koneilla 1908. ”…on mylläri Oskar Friman täällä kirjallisesti ilmoittanut ryhtyvänsä harjoittamaan viljain jauhamisliikettä tuuli- ja petroolimoottorimyllyllä tilalla No 10 Sydänkylän kylässä Wirolahden pitäjää… Kihlakunnan ruununvoudinkonttori, Syyskuun 19 pnä 1907. K Jäppinen.”

”Myllyyn osui salama ja se paloi maan tasalle 1912.Tämän jälkeen rakennettiin samalle paikalle toinen mylly, jossa lienee ollut osakkaana ainakin Taavetti Kääriä Länsikylästä. Tässä uudessa myllyssä oli voimakoneena kuulamoottori ja muutakin koneistoa oli myllyn lisäksi. Ryyninkuorimakone, pärehöylä ja raami sahausta varten. Friman rakensi myös asunnon itselleen, joka oli siitä ihmeellinen, että se oli aivan kolmikulmainen… Myöskin oli pyöreä huvimaja, joka oli kapeista rimoista tehty ja oli myös hyvin erikoinen alallaan. Tämä mylly palveli paikkakuntalaisia, ja jonkun vuoden jälkeen Friman lähti pois ja se mylly jäi Taavetti Kääriän omistukseen ja myllärinä siinä Jeremias Kääriä.” (Lähde: Alpo Lommi)

Kuvat 2.10: Komea Klamilan myllyn ja sahan sekä asuinrakennusten ryhmä. 
Lähde: Paavo Jalon arkisto.

1907   Höyrymyllyn rakentaminen Pyterlahdessa Santaniemen sahan yhteyteen meren rannalle.

1913   Potilaana Viipurin lääninsairaalassa, astman tyyppisen sairauden (pölykeuhko) vuoksi.

1914   Klamilan myllyn ja kotitarvesahan sekä siihen kuuluvien rakennusten myynti.

Myllärin ammatin lopettaminen terveydellisistä syistä. Jatkossa hän toimi myllyjen suunnittelijana, rakentajana ja kunnostajana Haminassa.

1915   Muutto Klamilasta Kosken ja Vehkalahden kautta Haminan Vilniemeen.

Myllykoneiden rakentamista Haminan Mäntlahdessa.

Putulankulman Arrajoen myllyn uusiminen.

Muuttoja Kerimäelle, Viipuriin jne. työkohteiden mukaan.

1918   Muutto Haminan Savilahden rannalle.

Saviniemen eli Granströmin tuulimyllyn rakentaminen Haminan Saviniemeen alkoi syksyllä ja kesti vuoden 1919 alkuun.

Kuvat 2.11–12: Myllyliikkeen mainos. Oikealla sama valokuva Saviniemen eli Granströmin myllystä. 
Jo Klamilan myllyssä esiintyneet tyylikkäät listoitukset ja kaariaihe toistuvat tässäkin myllyssä. 
Lähde: Paavo Jalon arkisto. (Mylly esitellään luvussa 6.)

1919   Myllärinä Saviniemen myllyssä Haminassa.

1920   Sahalaitoksen rakentaminen Savankoskelle ja Hauhian vesimyllyn korjaaminen.

(GPS 60.668105,27.742735 ja 60.701380,27.701668)

Rakennuttaja Jafet Pääskynen, molempien myllyjen omistaja, sahasi paljon puutavaraa myös vientiin.

Muutto Miehikkälän Savankoskelle.

1922   Muurikkalan myllyn kunnostaminen. Mylly paloi myöhemmin.

Paikalla on nykyisin sähkölaitos. (GPS 60.648636,27.908725)

Muutto Muurikkalaan.

Muutto asumaan Saviniemen myllyyn.

1923   Saviniemen eli Granströmin myllyn purku. Koneet uuteen käyttöön.

Muutto Savilahden toiselle puolen Takkaniemeen. Oman mökin rakentaminen. Mökki kuljetettiin proomun päällä Lupinlahdelle 1924.

Friman osti vaimonsa Amalian kotitilasta Leiristä Vehkalahden Vilniemestä rantapalstan, johon rakensi oman talon. Paikan nimeksi tuli Lehtoranta.

Kuva 2.13: Lehtorannan kesäidylliä. Keskellä isäntä tuolissa, emäntä talikon varressa. Kaariaiheet toistuvat rikkaina Lehtorannankin arkkitehtuurissa. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

Kuvat 2.14–15: Myllykonepaja Lehtorannan rannassa. Siipien energiaa käytettiin, kun tuuli sattui oikeasta suunnasta. Oikealla tuuli(vesi)pumppu. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

Kuva 2.16: Osk. Friman ja pojat, myllykonetehdas, Hamina valmisti sähköllä käyviä kotitarvemyllyjä sekä erilaisia suurempia laitteita asennettavaksi myllyihin. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

1924   Vesimyllyn rakentaminen Vironlahden Kurkelassa Koskelanjoen saaressa.

Paikka on nykyään rajavyöhykkeellä.

1928-29   Savankosken vesimyllyn kunnostaminen ja sahan uusiminen.

Jo Frimanin isä oli ollut myllärinä Savankoken myllyssä. Ympyrä sulkeutui, kun Kaarlo Syvänne – Frimanin kolmanneksi nuorin poika – teki sahaan viimeisen remontin vuonna 1945. Sahasta on muistona komea koskimaisema, turbiinikanava ja muita padotuslaitteita ja kaksi rannalla olevaa turbiinin hylkyä. (GPS 60.668105,27.742735).

Kuva 2.17: Savankosken rannalta löytyy vielä Frimanin rakentaman myllyn jäänteitä. © Paavo Jalo.

1935   Vesivoimalla toimivan kahden Turner valssituolin vehnämyllyn rakentaminen

Nuijamaan Soskuanjoelle, Saimaan kanavan vierelle yhdessä poikien Erik ja Kaarlo kanssa.

Myllyyn rakennettiin hissi myllärin jalkavaivojen säästämiseksi. Mylly ei ole ollut toiminnassa kolmeenkymmeneen vuoteen. (GPS 60.970305, 28.510132)

1936   Pienen tilan ostaminen Hurmajärven rannalta Vehkalahden Turkian kylästä.

Tänne Erik ja Kaarlo rakensivat sahan, myllyn ja pärehöylän, jota pyöritti vesivoimalla toimiva alipaineturbiini.

Kuva 2.18: Hurmajärven pihapiiriä. Mylly ja saha oikealla. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

1937   Asuntolaivan rakentaminen Nuijamaalla.

Laiva ajettiin Viipuriin Hiekan kaupunginosaan, jossa se vedettiin maalle. Friman asui siinä nuorimman poikansa Paavon kanssa, kun Paavo kävi Viipurin teollisuuskoulua. Laiva sai nimen Hurma perheen silloisen asuinpaikan mukaan. Viipurissa vietetyn talven jälkeen Hurma purjehdittiin Haminaan.

Kuva 2.19: Asuntolaiva Hurma, joka paremmin sopisi Amsterdamin kanavalle, on tässä vedettynä maihin Viipurissa. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

1938   Lehtorannan myynti Ensiolle, toiseksi vanhimmalle pojalle.

1939   Asuntolaivan kuljetus 30km maata pitkin Hurmajärvelle.

Talvisodan puhjettua 30.11.39 kun kaupunkilaiset etsiytyivät turvaan maaseudulle, asuivat Frimanien perhetutut Ester Toivonen ja hänen serkkunsa kirjailija Helvi Hämäläinen asuntolaiva Hurmassa sotaa paossa. Kyseisestä asiasta haminalainen missi Ester Toivonen-Siirala kirjassaan Lapsuuteni Ympyrät kirjoittaa muistelmiaan ”Hurman ukosta”, kertoen Oskar Frimanista.

1940-59 Talvisodan jälkeen valtakunnan rajan tullessa lähelle Lappeenrantaa, sotaväki pakkolunasti Hurmajärven eteläpuolelta maa-alueen, johon sijoitettiin sotaväkeä tykkipatteriston verran. Erämaajärven asuinpaikka muuttui rauhattomaksi ja muutenkin oli levotonta lähellä rajaa sota-aikana.

Välirauhan aikana pojat Erik ja Kaarlo myivät Hurman tilan, jonne myöhemmin perustettiin sahayritys. Myllykin oli toiminnassa. Sota-aikana pääasiallinen tuote oli pilke häkäautojen polttoaineeksi.

Myllymestari oli nyt 61-vuotias. Idyllinen paikka vanhuuden päivien viettoa varten löytyi Päijänteen rannalta, Kuhmoisten Kissakulmalta. Pieneen saareen Päijänteen sisälahdessa Friman rakensi huvilamaisen asunnon ja istutti omenapuita ja marjapensaita. Vaimonsa kuoltua Oskar Friman, jota naapurit kunnioittivat mukavana ja avuliaana miehenä, eleli yksinäistä ja vaatimatonta elämää. Hän mm. valoi myllynkiviä paikallisille kotitarvemyllyille. Pojanpoika muistaa, kuinka Pappa kiinnitti valamiinsa myllynkiviin akselit kuumennetulla rikillä. Kiven valamisen hän oli oppinut alun perin joko isältään Karl Fredrikiltä, tai olleessaan Hollannissa ja Englannissa nuorena miehenä oppia hakemassa.

Paljon on ollut täällä Kaakon kulmillakin myllyjä, miltei joka kylässä. Täällä on vesistöjä ja koskipaikkoja. Kylämyllyjä ei enää tarvita, vaikka kyllähän ne olivat sellaisia kylän keskuksia ja kokoontumispaikkoja, joita toivoisi olevan vieläkin. Niinpä valitettavasti, koko myllymestari Frimanin mittavasta elämäntyöstä ei ole tähän päivään säilynyt kuin jo pitkään käyttämättöminä olleet Soskuanjoen ja Hauhian vesimyllyt, muutaman säilyneen myllyn korjattuja osia ja muutaman myllyn rauniot. Arvatenkin Frimanin myllykoneita löytyy vielä monesta myllystä sekä kotitarvemyllyjä lukuisilta maatiloilta. Myllymestari Friman jää historiaan ennakkoluulottomana keksijänä, taitavana rakentajana ja Suomen ainoan Paltrock-tyyppisen suuren tuulimyllyn suunnittelijana ja toteuttajana.

3/ Suuret harakkamyllyt Sauvossa

Sauvosta, myllymestari Otto Sandströmin kotikunnasta on tiedossa kolme suurta myllyä: Kalevan mylly, Lepolan mylly ja Sillanpään mylly, joista kaksi ensimmäistä on Sandströmin käsialaa ja näistä vain Kalevan mylly oli todistettavasti Sauvossa.

3.1 Kalevan harakkamylly Sauvossa

Rakentaja Otto Sandström, 1890-luku

Kuva 3.1: Otto Sandstömin omalle Kalevan tilalleen Sauvossa rakentama mylly. Kehäsiiven halkaisija oli ilmeisesti yli 10m kuten missakin hänen rakentamissaan myllyssä. Höyrykoneen piippu näkyy valokuvan vasemmassa siipirakennuksessa. Höyryvoimaa käytettiin vain sahan ja pärehöylän pyörittämiseen. 
Lähde: Soili ja Jouko Holmbergin arkisto.

Otteita Carl Mattsonin sukukronikasta [ Sauvon Iso-Paljon Alitalon Carl Mattssonin (1795-1856) ja hänen jälkeläistensä sekä Johanna Mattsdotterin (1806-1860) sukukirja. ]

Herastuomari Jalmari Suvannon Salon Seudun Sanomissa julkaistujen muistelmien pohjalta Sandströmin myllystä kerrotaan seuraavasti:

Kalevan myllyn, jonka kuuluisa myllymestari Otto Wilhelm Sandström rakensi 1890-luvulla, kerrotaan olleen koko ympäristönsä keskus.

Myllyn mittasuhteita ei ole säilynyt, mutta kuva kertoo, että normaalikokoinen mies näyttää perin piskuiselta seisoessaan rakennuksen katolla. Siipirakennelman halkaisija oli yli kymmenen metriä, kolmikerroksinen alakerta sekä kapeampi yläosa oli yhteensä parisenkymmentä metriä korkea. [ 20m vastaa 6 kerroksen korkuisen asuintalon korkeutta. ]

”Mylly otti pienimmänkin tuulenvireen. Vaikka sää tuntui miten tyyneltä tahansa, Sandströmin mylly kyllä pyöri. Hiljaisella tuulella mylly pyöritti yhtä jauhinkiviparia, suuremmalla tuulella kahta. Pyörimisnopeutta voitiin säätää vähentämällä ja lisäämällä portteja, ohuita säleitä, josta siipirakennelma koostui. Teho oli valtava: Parhaina päivinä kertyi 400 säkillistä jauhettua viljaa. Siinä kaksi miestä sai ahertaa hiki hatussa pysyäkseen myllyn tahdissa.”

”Vuonna 1904 Sandström hankki myllyynsä neljän hevosvoiman höyrykoneen, joten mylly ei enää ollut riippuvainen pelkästä tuulivoimasta. Höyrykoneesta otettiin lisäksi voimaa pärehöylään ja raamisahaan. 1900-Sandströmin mylly oli alueen tärkein mylly. Kun vuonna 1914 höyrykoneesta alkanut tulipalo oli tuhonnut myllyn, ei uutta myllyä enää rakennettu.”

Otteita teoksesta Sauvon historia II; Myllyt ja sahat
Autonomian aika 1809-1917; Itsenäisyyden aika 1917-1995, Hannu Kujanen, ISBN 952-90-8317-3

”Toinen [ Pehrssonin Kirkonkylän meijerin höyrymyllyn lisäksi ] Sauvoon rakennettu uudenaikainen höyryvoimalla toimiva oli puuseppä Otto Sandströmin 1890-luvun lopulla Vestiin Kalevan tilalle rakentama mylly. Se oli alun perin tuulimylly, jossa iso kahdeksankulmainen siipipyörä antoi voimaa kahdelle parille suuria jauhokiviä ja yksille ryynikiville. Vuonna 1899 myllyssä jauhettiin 44 hehtolitraa vehnää, 544hl ruista ja 1150hl kauraa jauhoiksi ja lisäksi 130hl kauraa ryyneiksi. Toiminnan tuotto oli 792,40 markkaa. Lisäksi myllyssä oli pärehöylä ja Sandström teki myös ansiotyökseen puusepän töitä ja sahoja.”

”Vuonna 1904 Sandström hankki myllyynsä neljän hevosvoiman höyrykoneen, joten mylly ei enää ollut riippuvainen pelkästä tuulivoimasta. Höyrykoneesta otettiin lisäksi voimaa pärehöylään ja raamisahaan. Sandströmin myllyssä työskenteli 1-2 palkattua miestä. Vuonna 1905 myllyssä jauhettiin 215 hehtolitraa [ Hehtolitra (säkillinen) = 100 litraa eli n 60kg jauhoa. Vuoden 1899 jauhatus oli siis 112 00kg ja vuonna 1905: 184 200kg. ] vehnää, 920hl ruista ja 1600hl kauraa jauhoiksi ja 240hl kauraa ja 95hl ohraa ryyneiksi. Palkkioksi jauhatuksesta mylly otti säkillisestä viljaa yhden kapallisen. 1900-luvun alussa Sandströmin mylly oli alueen tärkein mylly, mutta 1914 se tuhoutui höyrykoneesta alkunsa saaneesta tulipalosta.”

Kuva 3.2: Sandströmin mylly laajennetun sahalaitoksen puolelta. Lähde: Helme Högblomin arkisto.

Kuva 3.3: Uutinen tulipalosta Turun sanomien 1914/1964 ilmoitusten joukossa. 
Lähde: Soili ja Jouko Holmbergin arkisto.

Kuva 3.4: Höyrykoneen piipusta lähteneen raivokkaan tulipalon jälkeen ei myllystä ollut muuta ehjää jäljellä kuin kivet. Lähde: Soili ja Jouko Holmbergin arkisto.

Kuvat 3.5–7: Suuri jauhinkivi Ø1140; jauhinkivi Ø 970; ryynikivi Ø 720. © Kirsti Horn 2019.

3.2 (Lepolan?) harakkamylly tuntemattomassa paikassa

Ainakin nelikulmaisen päärakennuksen koneen ja kehäsiiven rakentaja on todennäköisesti Otto Sandström.

Kuva 3.8: Turun Sanomat, sunnuntai-extra 18.12.1976. Lehtileike (Lepolan?) myllystä, jonka lisärakennukset muistuttavat Kalevan myllyä monimuotoisuudessaan. Sahan tarvitsemia tiloja laajennettiin hyvin vapaamuotoisesti sitä mukaa kun tilantarve syntyi. 
Alkuperäinen kuva: Sinikka Järvinen. Lähde: Helme Högblomin arkisto.

Turun Sanomien Sunnuntai-Extran artikkeli, 18.12.1976, kertoo Sauvon Säästöpankin 70-vuotisjuhlansa kunniaksi järjestämästä vanhojen kuvien näyttelystä. Sen mukaan tämä mylly rakennettiin 1912 ja paloi 1925. Koska Sandström kuoli vuonna 1906, olisi mylly voitu siirtää muualta. Turun Sanomien mukaan Lepolan mylly seisoi Tasankolan pellolla (Laitamäellä). Pellolla puron varressa on edelleen Lepola-niminen pieni tontti, jossa tilan emännän, Hanna Nikanderin, mukaan alun alkaen oli kauan sitten purettu puromylly. Kuvan tuulimyllyn olemassaolosta ja paikasta ei kuitenkaan ole muuta tietoa kuin tämä kuvaan liittyvä todennäköisesti virheellinen tieto. Myllyn taustalla näyttää olevan meri tai laaja peltoaukea (?). Teoksessa Sauvon historia ei Sauvon Lepolassa olleesta myllystä ole mitään mainintaa ja toisaalta: Lepola-nimisiä paikkoja on Maanmittauslaitoksen tietojen mukaan Suomessa 365 kappaletta.

Mysteeri on toistaiseksi selvittämättä.

3.3 Sillanpään mylly Sauvossa

Alkuperäinen rakennuttaja ja rakentaja tuntemattomia, Paraisilla.

Kuva 3.9: Sillanpään mylly. Kuva: Isto Kauhanen 1962. Lähde: The Mills Archive.

Myllystä kerrotaan, että se on siirretty jään yli Paraisilta Sillanpään tilalle Sauvoon nuoren Vihtori Törmän toimesta vuonna 1907. Vihtori Törmä toimi sittemmin Sauvon kunnan rakennusmestarina ja huolehti myllystä, jota käytetiin vielä ainakin viime sodan aikana.

Mylly on rakennettu vuonna 1898. Valokuvan takapuolella lukee, että Kansallismuseon tutkija Auvo Hirsjärvi kävi vuonna 1969 pikavisiitillä myllyä katsomassa, kun se pahasti vaurioituneena oli vielä pystyssä. Lähde: Mills Archive.

(“The mill was built in 1898 in the nearby Parainen parish and moved to Sauvo 1901. “When A H made a hasty visit to the mill during the autumn 1969 she was still standing by in very bad repair”.)

Vaikka Sillanpään myllyssä oli kehäsiipi kuten Sandströmin myllyissä, se poikkeaa muulta muodoltaan niistä monella tapaa. Se on Mills Archivessa luokiteltu jalkamyllyksi, mutta todennäköisesti se kuitenkin oli jonkinlainen outo lintu harakkamyllyjen joukossa. Jauhamislaitteiden lisäksi siinä oli pärehöylä. Mylly seisoi Sillanpään tilan päärakennuksen pohjoispuolella tien toisella puolella olevalla kalliolla. Suuren myllyn yläosan kääntämiseksi tuuleen tarvittiin hevosta.

70-luvulla sitä yritettiin saada museoviraston myötävaikutuksella entisöityä, mutta se ei koskaan toteutunut. Myöhemmin se kaadettiin hallitusti ja purettiin. Lähde: Ari ja Esko Törmä.

4/ Suuret harakkamyllyt Kemiönsaarella

Kemiönsaarella on ollut ainakin neljä keskenään hyvin samannäköistä suurta tuulimyllyä: Påvalsby kvarn, Labbis kvarn, Lammala Såg och Kvarn ja Tjuda kvarn. Myllyt ovat selvästikin Otto Sandströmin käsialaa, samanlaisia kuin Kalevan, Lepolan, Louhisaaren, Härkälän, Kirjaisten ja Messukylän harakkamyllyt. Kemiönsaarella myllyjen rakennuttajien jälkeläiset kuitenkin vakuuttavat, että heidän isoisänsä rakensivat myllyt. Isännät itse varmaankin osallistuivat valtavan rakennusprojektinsa toteuttamiseen, mutta on todennäköistä, että koneet, ts. myllyn yläosat tehtiin nimenomaan Sauvossa, Sandströmin verstaalla ja että Sandström myös johti alaosan rungon rakentamista. Yhteneväinen ulkonäkö on silmiinpistävä.

Kuva 4.1: Påvalsbyn myllyssä, joka sijaitsee 4 km Kemiön keskustasta lounaaseen, on alun alkaenkin ollut useampi kivipari, pärehöylä ja saha. Kuva: Kemiön mylly. (Tämän myllyn kuva on merkitty numerolla SM004235 ja virheellisesti nimellä Lammala kvarn Åboländsk bildarkiv – kokoelmassa.)

4.1 Påvalsby kvarn och såg – harakkamylly, Kemiö, Kemiönsaari

Rakentajat/rakennuttajat: Veljekset Fritjof ja Gustav Österberg, 1903. Ainakin koneisto, mutta myös kokonaishahmo: Otto Sandström.

Kemiön Påvalsbyssa olevan myllyn lyhyt historiikki
Kirjoittanut Hans Österberg 2013
Vapaa käännös ruotsista: Kirsti Horn

”Vuonna 1903 rakennetiin Påvalsby kvarn, tuulimylly, jossa toimivat Fritjof ja Gustav Österberg vuoteen 1922.

Sitten rakennettiin myllyn yhteyteen saha. Mylläri Alfred ja sahanhoitaja Hugo Österbergin Påvalsby Såg och Kvarn toimi vuodesta 1922 vuoteen 1959.

Hugon pojat Gunnar ja Hans Österbergin modernisoitu Oy Kemiön mylly – Kimito Kvarn AB toimi vuoteen 1998 kunnes se myytiin turkulaisille Jouko ja Kari Laaksolle sekä mäntsäläläiselle Harri Virralle. Kemiön mylly on edelleen vuonna 2020 toimiva jauhomylly.

Myllytoiminta alkoi tuulivoiman avulla vuonna 1903. Ensimmäinen mylly oli todennäköisesti melko yksinkertainen tekniikaltaan. Sanotaan, että koneisto oli valmistettu Taalintehtaalla ja että se oli liian suuri tähän myllyyn. Siksi se aika pian vaihdettiin polttomoottoriin. Tältä ajalta on mainittava dramaattinen tapahtuma vuonna 1912: Fritjofin takki tarttui voima-akseliin, jolloin hän loukkaantui niin pahasti, että menehtyi venematkalla Turun sairaalaan.

1920-luvulla mylly varustettiin 30hv englantilaisella imukaasumoottorilla, joka työllisti yhden miehen. Tämä kone toimi 19 vuotta, kunnes se myytiin romuna. Sen jälkeen on voimanlähteenä ollut helppohoitoinen sähkö. Toiminta oli rauhallista ja myllyäkään ei suuremmin muutettu. Mutta 1939 juuri ennen sodan alkua toimitettiin Saksasta täydellinen vehnämylly Påvalsbyhyn. Tämä sattuikin juuri sopivaan aikaan, sillä sodan aikana oli voimassa elintarvikkeiden säännöstely, johon kuului myös viljelijöihin kohdistetut tiukat rajoitukset koskien jauhamista yksityismyllyissä.

Kansanhuoltoministeriön maaseudulla kiertävät virkamiehet kontrolloivat, että lakia noudatettiin. Jauhatus keskitettiin suuriin myllyihin ja jakelua säännösteltiin. Koskaan ei Kemiön myllyssä ole ollut yhtä kiireistä kuin sodan aikana. Kymmenestä ympäristökunnasta tultiin Kemiön myllylle jauhattamaan viljaa, ja aamuisin jo ennen kuin myllärit tulivat töihin, oli tiellä pitkät jonot hevoskuormia. Kolmen vuoden aikana oli jatkuvasti jauhamatonta viljaa, vaikka myllärit arkisin ja viikonloppuisin tekivät 12-14 tunnin työpäiviä. Tavallisestikin työtä riitti ympäri vuoden, mutta sota-aika oli kuitenkin erikoista.

Jauhamisen lisäksi saha oli 25 vuoden ajan käynnissä vuoden alusta toukokuun loppuun. Sitten tehtiin päreitä kesä- ja heinäkuussa. Ennätys oli 42 juoksumetrin mittainen metrin korkuinen pino päreitä yhdessä päivässä. Elokuussa myllyä kunnostettiin valmiiksi seuraavaa satoa varten.

Vuonna 1958 rakennettiin neljä viljasiiloa ja 1960 Kemiön mylly rekisteröitiin kauppamyllyksi. Koska leikkuupuimureiden vilja on kosteaa, eikä märkää viljaa voi varastoida, oli rakennettava kuivurit. Kaksi kuivuria oli yhtäjaksoisesti käynnissä aina koko sadonkorjuun ajan. Näin Kemiön myllyllä kuivattiin useita miljoonia kiloja viljaa 15 vuoden aikana. Keväisin oli myös kiirettä, kun lajiteltiin ja peitattiin siemenviljaa vuodesta 1957 lähtien.”

Tänään: Modernisoidun myllyn tuotenimi on KOTI. Kemiön mylly jauhaa sekä leipomo- suurkeittiö- että kuluttajapakkauksia valsseilla ja vasaramyllyllä. Raaka-aine on paikallisten viljelijöiden tuottamaa.

Kuva 4.2: Kehäsiipimyllyn ympärille on rakennettu vuosien mittaan tilat uusille jauhamislaitteille, toimisto, laboratorio ja varasto jauhosiiloineen siten, että vain sisällä, keskellä myllykompleksia on joitakin alkuperäisen tuulimyllyn rakenteita näkyvissä. Kemiön mylly on tänään siis valssimylly, joka edelleen jauhaa paikallisten tuottajien viljaa (GPS 60.14034, 22.6726). © Kirsti Horn 2018.

4.2 Labbis kvarn – harakkamylly, Västanfjärd, Kemiönsaari

Rakennuttaja/rakentaja: August Labbe (tästä tilan nimi Labbis) yhdessä viereisessä pikku torpassa asuneen pehtoorin/rengin kanssa vuosisadan vaihteessa, 1890-luku. Ainakin koneisto, mutta myös kokonaishahmo: Otto Sandström.

Kuva 4.3: Labbis kvarn mereltä pian rakentamisen jälkeen. 
Lähde: Åboländskt bildarkiv/VFX00134/Heidi Grönholmin kokoelma.

Labbisin ja Påvalsbyn myllyjen rakentajat ja ensimmäiset omistajat olivat serkuksia Österberg, joten myllyjen samankaltaisuus perustuu todennäköisesti heidän yhteistyöhönsä tai ainakin yhteiseen Sauvon mestarin luomaan esikuvaan. Todennäköistä on joka tapauksessa, että koneet tulivat Sandströmin verstaalta.

Yhteenveto Lars Ölanderin kertomasta 9.7.19 ja 24.7.19

Myllyn yläosan purki Rolf Ölander, haastateltavan isä jo ennen II maailmansotaa, koska mylly oli niin tehokas = vauhdikas, että sitä oli vaikea käyttää. Sijainti korkealla kukkulalla antoi ilmeisesti liian hyvin tuulta.

Mylly tai sen osia siirretiin kylän rannalle osaksi yritystä Lammala kvarn och såg.

Pystyakseli oli rautaa ja painoi 1,5 tonnia.

Kuva 4.4: Labbis kvarn ilman siipiä kukkulan laella, tieltä katsottuna, 1930-luku. Yläosan purku on tässä käynnissä: pyöreä hammasratas erottuu tornin huipulla. Myllyn alaosa, joka on säilynyt tähän päivään, on poikkeuksellisesti suorakaiteen muotoinen ja mylly tämän toisessa päässä. Vasemmalla tilan vaalea päärakennus. Lähde: Västanfjärd – våra berättelser 2016. Postikortin kopio: Lars Ölander.

Kuva 4.5: Labbisin harakkamyllyn alaosan rakenteita Braskintien varrella olevan ladon sisältä. (Lato on myllyn alaosaa laajentamalla tehty rakennus.) Tornin tukirakenteita on purettu 30-luvulla samalla kuin tornikin (punainen piirros), jonka sisällä oli koneiston pystyakseli. Välittömästi tämän alla on ollut lattia, jonka päällä olivat myllynkivet. Alakerroksessa on ollut koneiston alaosa, varasto ja valmiin jauhon säkittämisen vaatima tila. Jyväsäkit kannettiin ylös ja sisältö kaadettiin kivien päällä olleisiin tuutteihin. © Kirsti Horn 2019.

4.3 Lammala Såg och Kvarn – harakkamylly Västanfjärd, Kemiönsaari

Rakennuttajat/rakentajat: Evert Sjöstrand ja Alexander Johansson, 1897. Ainakin koneisto, mutta myös kokonaishahmo: Otto Sandström, 1897.

Kuva 4.6: Korkeasta savupiipusta päätellen kuvassa on Lammala såg och kvarn. 
Lähde: Kristina Sjöstrandin arkisto.

Kuva 4.7: Sama savupiippu on kuvattuna sahan viimeisen omistajan Rolf Hollstenin olohuoneen seinällä olevassa sahalaitosta esittävässä maalauksessa vuodelta 1942. Sahan aluetta kehitettiin siten, että tuulivoimaa ei enää tarvittu. Tuulimyllyn hahmoa ei taulussa, sen paremmin kuin 1940-luvun ilmakuvissakaan, ole enää nähtävissä.

Runar Sjöstrand (Evert Sjöstrandin poika) kertoi tuulimyllytutkija Auvo Hirsjärvelle vuonna 1973 seuraavasti:

”Tuulimylly rakennettiin vuonna 1897. Kirjanpidossa esiintyvistä kuluista kuten ”kyyti Sauvoon” olemme päätelleet myllyrakennusmestarin olleen kotoisin Sauvosta. Naapurimme, merikapteeni Gunnar Börman muistelee, että hammasrattaat valmisti suomenkielinen mies huolellisesti valikoidusta koivupuusta. Vuonna 1906 myllyssä oli myös moottori, jota kai käytettiin vain silloin, kun ei tuullut. Vuonna 1908 hankittiin höyrykone. Myllyssä oli kaksi kiviparia ja ryynikivet. Alkuperäisten siipien rikkoonnuttua myrskyssä ne korvattiin uusilla. Myöhemmin ne siirrettiin Labbisin puimalaan, missä niitä ei kuitenkaan käytetty.”

Lähde: Kristina Sjöstrandin, Runar Sjöstrandin tyttären, arkisto.

Lammala såg och kvarn paloi hurjan ukkosmyrskyn sytyttämänä kesällä 1961, jolloin mahdolliset todisteet Otto Sandströmin käden jäljistä, ja läheiseltä tilalta siirretystä Labbisin myllystä (tai myllyn osista) menetettiin lopullisesti.

4.4 Tjudan harakkamylly, Kemiö, Kemiönsaari

Rakennuttaja: tuntematon. Ainakin koneisto, mutta myös kokonaishahmo: Otto Sandström.

Kuva 4.8: Tjudan harakkamylly Kemiönsaarella. Kuva Irja Sahlberg, 1930-40. Lähde: The Mills Archive.

Tjudan myllyn alaosa on pienempi kuin monissa muissa Otto Sandströmin rakentamissa myllyissä. Yläosan varsi on lyhyempi kuin muissa, mutta muilta yksityiskohdiltaan ja kokonaishahmoltaan se on samanlainen kuin muut.

Paikka on tietysti nimeltään Kvarnbacka, johon johtaa Kvarnbackavägen. Tjudan mylly purettiin jo ennen vuotta 1952. Lähde: Fredrika Henriksson, Sagalundin museo, Kemiö.

5/ Suuret harakkamyllyt muualla Suomessa

Jo 1970-luvulla Kansallismuseon tutkija Auvo Hirsjärvi totesi Louhisaaren, Härkälän, Lammalan (Kemiönsaarella) ja Messukylän myllyt Kalevan isännän Otto Sandströmin rakentamiksi. Tässä esitellään Louhisaaren, Härkälän ja Messukylän lisäksi Nauvon Kirjaisten ja Kuhmoisten myllyt, jotka ovat samanlaisia, sekä säilynyt Rekottilan mylly Paimiossa, joka hyvinkin voisi olla Sandströmin myllyjen varhainen versio.

5.1 Louhisaaren harakkamylly, Askainen, Naantali

Rakennuttaja: Paronitar Wilhelmina Mannerheim; rakentaja: Otto Sandström, 1903.

Kuva 5.1: Louhisaaren mylly ehkä 1930-luvulla. Lähde: The Mills Archive.

Kuva 5.2: Jo ennen vuoden 1972 korjausta oli myllyn sivusta purettu lisärakennus, missä todennäköisesti oli höyrykone tai polttomoottori ja saha. Lähde: The Mills Archive.

Jouko Holmberg Kalevan tilalta Sauvosta kertoo 24.7.2019:

”Louhisaaren myllyn rakentamisesta sauvolainen August Honka kertoi tarinaa, että Louhisaaren tilanhoitaja oli tullut Sauvoon Kalevalle keskustelemaan myllymestari Otto Sandstömin kanssa myllyn rakentamisesta Louhisaareen, mutta aluksi Otto ei ollut kiinnostunut, koska tiesi kartanon talousvaikeuksista. Louhisaaren omisti silloin Mannerheim suku. Marsalkan isä oli tehnyt vararikon 1880 ja poistunut maasta perheensä jättäen. Paronitar Wilhelmina Mannerheim, joka oli marsalkan naimaton täti, oli hankkinut Louhisaaren omistukseensa Aurora Karamzinilta lainaamiltaan rahoilla. Sandström epäili, saako hän työpalkkoja, kun tilanne oli tämä. Tilanhoitaja kuitenkin vakuutti, että hän varmasti hoitaa työpalkat.”

Kuva 5.3: Todennäköisesti kuuluisan englantilaisen tuulimyllyjen tutkijan Rex Wailes´in nopeasti luonnostelemat leikkaukset / kaavakuvat Louhisaaren myllyn sisätiloista ja koneistosta 1970-luvun alusta. 1 Jauhinkivet. 2 Kuorimakone? (Peeling mill?) 3 Tästä konehihna kulki seinässä olevan raon kautta ulkopuolella olevalle pärehöylälle. (From this the belt passed through a slit in the wall to the shingle-making machine outside.) 4 Tästä väkipyörästä konehihna kulki toiseen kerrokseen pyörittämään kuorimakonetta(?) (From this pulley the belt went to the 1st floor to run the peeling mill(?)) Lähde: The Mills Archive.

Kuva 5.4: Näkymä Louhisaaren myllyn alakerrasta restaurointia edeltävältä ajalta. Lähde: The Mills Archive.

Tapio Horila kertoo Härkälän myllyä käsittelevässä kirjassaan Louhisaaren myllystä seuraavasti:

”Ottaessaan selvää 1972 restauroidun Askaisten Louhisaaren tuulimyllyn rakentajasta Hirsjärvi oli ollut kirjeenvaihdossa Sauvon kunnassa sijaitsevan Kalevan tilan emännän rouva Soili Holmbergin kanssa. Tämä piti varmana, että Louhisaaren myllyn rakennusmestarina oli ollut hänen isänsä isoisä Otto Sandström (1833 — 1906), joka asui samalla Kalevan tilalla.”

Louhisaaren myllyssä on aivan samanlaisia piirteitä ja yksityiskohtia kuin Härkälän myllyssä samoin kuin rakentajan omassa, eli Sauvon Kalevan myllyssä. Louhisaaren mylly ei enää kuulu kartanolinnaan, eikä yleisöllä ole sinne pääsyä, mutta em. avoimen englantilaisen arkiston, The Mills Archive, seuraavassa osoitteessa voi tutustua Louhisaaren myllyyn. Yhteensä 37 valokuvaa Louhisaaren myllystä sisältä ja ulkoa 1970-luvulta ja sitä aikaisemmin löytyy arkiston kokoelmasta osoitteessa:

https://catalogue.millsarchive.org/informationobject/browse?page=2&ancestor=295683&topLod=0&view=card&onlyMedia=1&sort=lastUpdated

Myös digiarkistosta Finna löytyy muutama kuva vuodelta 1981 ja sitä aikaisemmin osoitteesta

https://finna.fi/Record/musketti.M012:RHO403451:
https://finna.fi/Record/musketti.M012:RHO16960:

Kuva 5.5: Sakari Härön lehtileikekokoelmasta. Uusi Suomi 1972. Louhisaaren mylly restauroitiin arkkitehti Esko Vormalan johdolla ja Kauppamyllyjen yhdistyksen kustannuksella.

5.2 Härkälän harakkamylly Somerolla

Rakentaja: Otto Sandström, 1897-99.

Kuva 5.6: Härkälän tuulimylly Somerolla. Lähde: Finna.fi.

Otteita teoksesta Uljas se on suurten siipien suhistessa, joka kertoo Härkälän myllystä
Digitoitu teos on luettavissa osoitteessa: https://digi.kirjastot.fi/items/browse?tags=Someron+tuulimyllyt
Kirj. Tapio Horila
Lounais-Hämeen Kotiseutu-ja Museoyhdistyksen vuosikirja 4 2 – 1973
Forssan Kirjapaino Oy Forssa 1973

“Härkälän tuulimylly sijaitsi Saarentaan kylään ja Saloon erkanevien teiden välisessä kulmauksessa. Tällä kohtaa haarautuva tie tulee pitkin Paimionjoen etelärantaa Someron kirkon ohi Lamminkylästä, missä tie liittyy pitäjän keskuksen läpi kulkevaan Helsingin-Forssan tiehen, mikä puolestaan leikkaa keskuksen — Joensuun kylän — toisessa laidassa Hämeenlinnan ja Turun välisen Härkätien. Koska Someron keskus sijaitsee viiden vanhan valtatien risteyksessä ja koska siitä oli matkaa Härkälän tuulimyllyyn vain parisen kilometriä, voidaan myllyn sijaintia pitää liikenteen kannalta edullisena.”

“Tuulimyllyn rakennutti Härkälän kartano. Vuonna 1905 osti Suomen valtio Härkälän kartanon, pinta-alaltaan n. 1 500 ha, August Haggrenilta ja tämän vaimolta Ebba Vilhelmiina Haggrenilta [Kimalan kartanon omistajan Oskar Konsinin tytär, PT] ja määräsi, että kartanon tilusalasta oli muodostettava mm. 51 itsenäistä taloa ja 43 palstatilaa, jotka oli myytävä tai vuokrattava tilattomille henkilöille. Erotettuihin tiloihin kuului myös Myllylä-niminen 0,660 ha:n laajuinen palstatila, jonka osti Suomen valtiolta 22. marraskuuta 1909 päivätyn kauppakirjan mukaan Osuusmylly r.l. niminen osuuskunta.”

Härkälän myllyllä oli tämän jälkeen monta omistajaa: vuosina 1918–1923 yhteensä yhdeksän. Yksi syy moniin omistajavaihdoksiin oli myllyn hoidon vaivalloisuus. Myllyn kohtaloksi koitui myrsky vuonna 1925.

“Kun tuuli kääntyi, piti usein keskellä yötäkin nousta kääntämään siivet päin tuulta, jottei se olisi repinyt niitä rikki. (Myllärin asunnon ulkoseinillä riippui narussa päre, joka tuulen kääntyessä rupesi hakkaamaan seinään ja herätti myllärin.) Kalle Aaltosen leski Rosa Aaltonen muistaa sanotun, että myllyn pito oli ‘kun olis hulluu hoitanu’.”

”Myllyn myöhemmistä vaiheista kertoo Somero-lehti lauantaina 10. lokakuuta 1925: ” Viime sunnuntaita vasten yöllä [siis lokak. 3. ja 4. päivän välisenä yönä] raivonnut ankara rajuilma hävitti Härkälän kylässä olevan pitäjämme ainoan suuren monikiviparisen tuulimyllyn niin pahoin, että omistaja ei enää aiokkaan sitä kuntoon laittaa tuulimyllyksi, vaan on aikeissa panna mylly pyörimään sähkön voimalla, joka voima onkin paljon paremmin ihmiskäden hallittavissa kuin aikaisemmin käytetty.” Silloisen talonväen ja naapureiden kertoman mukaan myrsky oli ollut niin ankara, että se oli heittänyt alas raskaan siipiakselinkin ja siivenkappaleet olivat sinkoilleet pitkin kylää.”

Otteita Someroseuran joululehdestä 1972
Kirj. Tapio Horila

”Oheisessa valokuvassa näkyvän Härkälän tuulimyllyn rakennutti muistitiedon mukaan Härkälän kartano v. 1897. Mestari oli jostakin rannikkopitäjästä, ja rakennustöihin osallistui mm. Heikki From, Someron museon rakentajan Elis Elorannan isä. Kartanon luovuttua myllystä vaihtuivat tämän omistajat aluksi miltei vuosittain, kunnes sen osti Matti Rantaselta v. 1923 Kalle Aaltonen. Hänen aikanaan oli myllyssä kolme kiviparia: yksi pari jauhoi vain eläinten jauhoja, toinen pari ihmisten tarpeiksi samoin kuin kolmaskin, joka oli ryynikivi eli rossi. Lisäksi myllyn koneisto käytti pärehöylää. Myllärinä toimi mm. Albert (Alppu) Koskinen.”

”Härkälän tuulimyllyn kohtalo järkytti Somerolehden silloista toimittajaa tai avustajaa siinä määrin, että hän palasi v. 1925 vielä kerran asiaan. Joulukuun 12. päivän numerossa kerrotaan tuulimyllystä mm. seuraavaa: »Tuulimylly – sähköllä se vasta on ihmeitten ihme. Tuulen haltia on kai jo sitä valtansa menettämistä pelännyt, sillä se on vähän ajan kuluessa kahdesti karistanut nuo uljaat ilmoja hipovat siivet alas. Outo on tuulimylly ilman siipiä. Mutta uljas suurten silpien suhistessa voimakkaassa tuulessa. Ylpeänä ja ylväänä se on aina seisonut rinta vasten tuulta. Vanhat ja nuoret hevoset ovat sen sivuuttaneet kaula kaaressa ja silmät sojossa. Mutta vakavana on se pyörinyt monta vuotta laajan lakeuden keskellä. Tutunomaisesti on se siipiään vilkutellut talven tuiskuissa ja kesän helteissä. Monen leipäkannikan jauhot se on aikanaan hienontanut ja vain – tuulen voimalla. Mutta nyt sekin vanha Someron muistomerkki menettää valtansa uudelle elementille.”

”Somero-lehden uutisen mukaan Härkälän mylly oli v. 1925 pitäjämme ainoa suuri monikivinen tuulimylly. Se lienee ollut ainakin 1900-luvun puolella myös Someron ainoa sellainen tuulimylly, joka oli tarkoitettu paikkakuntalaisten yhteiseen käyttöön. Tämän lisäksi tiedetään olleen useita pienempiä myllyjä. Jotka oli tehty tyydyttämään etupäässä oman talon tarvetta, mutta joissa joskus jauhettiin kyllä naapurinkin viljaa.”

Kuva 5.7: ”Härkälän tuulimyllyn valtavasta koosta saa jonkinlaisen käsityksen, kun käyttää mittana katolla seisovia miehiä. Siivissä olevat aukot ovat tuuliportteja, joilla voitiin säännöstellä tuulen voimaa.” 
Lähde: Tapio Horila.

5.3 Messukylän harakkamylly eli Irjalan mylly, Tampere

Rakentaja: Otto Sandström, todennäköisesti 1895-6.

Kuva 5.8: Messukylän harakkamylly. Foto William Lomax v. 1900-09. Kuvassa näkyy siipirakennuksessa 4 vuotta rakentamisen jälkeen hankitun lokomobiilin savupiippu. Sahaa ei ole kuvan ottohetkellä vielä rakennettu. 
Lähde: Tampereen museot

Kuva 5.9: Pirkanmaan maakuntamuseon tutkija Miia Hinnerichsen on piirtänyt punaisen ympyrän Messukylän myllyn paikalle valokuvien, Unto Kanervan kuvauksen ja maanmittauslaitoksen 1946 ilmakuvan perusteella. Mylly sijaitsi rautatien varressa, hyvien kulkuyhteyksien päässä. Lähin asema tähän Ristinarkun risteykseen oli Vehmainen. Viljaa tuotiin jauhettavaksi pitkienkin matkojen päästä.

Teoksessa Messukylän historia, osa II, 1967:

Teoksessa Messukylän historia, osa II, 1967 on erinomainen kuvaus Messukylän myllystä ja ajan myllyihin liittyvistä kysymyksistä sata vuotta sitten. Myllyn kuvaus täsmää Otto Sandströmin muihin myllyihin. Prof. Unto Kanerva kertoo kirjassaan seuraavasti:

”1895 aikoihin Irjalan tilan omistaja K.G. Irjala rakensi myllyn Takahuhdista kirkolle vievän tien varteen. Mylly oli aluksi tuulella käyvä, ja siinä oli kaksi kiviparia jauhatusta ja yksi kivipari kauraryynejä varten sekä ohraryynitamppi. Kauraryynien litistäjä ei ollut. Mylly oli kolmikerroksinen. Myllyn ylintä osaa sanottiin ´tötöks´. Tästä lähti vahva hirsi, josta [kehä]siipeä käännettiin tuulen mukaan. Hirren päässä oli kärrynpyörä ja myllyn ympäri oli tasanne, jota myöten pyörä pääsi pyörimään. Jauhettava vilja oli kannettava myllyn ylimpään kerrokseen, josta se kaadettiin myllyyn. Tötön alapuolella [alaosan katolla] oli lava, josta voitiin tuulen voimakkuuden mukaan joko lisätä tai vähentää [kehä]siiven lautoja. Mestari Sundström [Sandström] oli sanonut, että myllyn siipi alkoi pyöriä jo siinä tuulessa, jossa kynttilä vielä paloi, ja tämä pitikin suurin piirtein paikkansa.

Myllyn keskikerroksessa olivat kiviparit, vain yksi kivipari oli myöhemmin alimmassa kerroksessa, jonne jauhot tulivat [valuivat torvessa keskikerroksen kivien välistä alakertaan, jossa ne säkitettiin].

Nelisen vuotta Irjalan myllyn käyttövoimana oli tuuli, minkä jälkeen hankittiin lisävoiman antajaksi höyrykone, paikallaan seisova lokomobiili. Nyt lisättiin myös kivipareja kahdella. Tuulen voimalla käyvillä kivipareilla jauhettiin talkkunat ja maltaat sekä rehujauhot, lokomobiilin voimalla taasen muu vilja. Kun lokomobiili hankittiin, palkattiin myllärin lisäksi koneenkäyttäjä eli ´masinisti´.

Irjalan aikana myllyssä harjoitettiin paljon kauppajauhatusta. Turun puolesta tuotiin viljaa rautateitse Vehmaisiin ja sieltä se ajettiin Irjalan hevosilla myllyyn. [n. 3 km] Näihin aikoihin mylly kävi yötä päivää ja silloin tarvittiin toinenkin masinisti. Ensimmäisenä myllärinä toimi Pättiniemi-niminen mies, ja hänen seuraajansa parin vuoden kuluttua oli Juho Bastman. [ Juho Bastman, myöhemmin Penna Paunu (1868-1920) oli nuoruudessaan sekalaisissa töissä, rakensi sitten Juvankosken vesimyllyn vuonna 1894-5 ennen siirtymistään mylläriksi Messukylän myllyyn. Sittemmin hän oli Messukylän osuuskaupan hoitaja, SOK:n Tampereen ja Jyväskylän konttorien palveluksessa ja OTK:n toimistonhoitajana samalla kuin oli yksi Suomen ensimmäisen eduskunnan jäsenistä. Hän kuului SDP:n ryhmään 1907-9, 1911-17, 1919-20. ] Myllärillä oli asuttavana myllypirtti, johon kuului tupa, kamari, porstua ja sauna sekä ulkohuonerakennus. Myllärin palkka oli 60 markkaa rahaa kuukaudessa sekä 10 hehtoa [ Hehto tarkoittaa jauhoista puhuttaessa hehtolitraa=100litraa=> 60kg; myllärin vuosiansio oli siis rahapalkan lisäksi 60kg ruisjauhoa, 120kg kauraa ja ohraa. ] rukiita, 2 hehtoa kauraa ja ohraa vuodessa. Myllärin etuihin kuului pirtin ympärillä oleva noin tynnyrin ala viljelysmaata ja yhden lehmän laiduntamisoikeus talon karjan mukana.

Kun Irjalan tilan osti Antti Lehtonen, hän rakennutti myllyn yhteyteen sahan ja hankki uuden höyrykoneen. Hän myös korotti jauhatusmaksua huomattavasti. Talolliset kävivät puhumassa hänelle, että jauhatusmaksua korotettaisiin vain puolella suunnitellusta. Kun tästä ei ollut toivottua tulosta, perustivat talolliset Messukylän osuusmyllyn vuonna 1909. Se rakennettiin Lehtosen myllyn naapuriksi. Voimanantajan uudessa myllyssä oli kivihiilellä käypä imukaasumoottori. Tässä myllyssä yksi kivipari jauhoi ruista, toinen rehuviljaa ja kolmas teki kauraryynejä. Lisäksi oli tamppi. [ Tamppi oli ylös-alas liikkuva puunuija, jolla vanutettiin/huovutettiin märkää villakangasta. ] Vuosina 1921-22 osuusmyllyn voimanantajaksi tuli sähkö.”

Kuva 5.10: 1 Messukylän mylly ja 2 uusi kirkko, foto A. Hackman 1909. (Historioitsija Unto Kanervan mukaan kuva on otettu vuonna 1913, valokuvaajana maisteri A. M. Tallgren.) Lähde: Tampereen museot.

Kuva 5.11: Näkymä pohjoisesta Messukylään, etualalla Takahuhdin kylää. Kuvaaja ja kuvausaika tuntematon. Lähde: Tampereen museot.

Messukylän Irjalan myllyn myöhemmät vaiheet heijastava yleistä kehitystä yhä suurempiin yksiköihin. Irjalankin ´tötö´ ja kehäsiipi purettiin ja rakennuksia laajennettiin niin että alkuperäinen tuulimylly jäi lisärakennusten peittoon.

”Irjalan myllyä omistivat myöhemmin kauppias Kangasniemi ja tamperelainen liikemies J.E. Turtonen, joka teki myllystä maamme ensimmäisen valssimyllyn. Turtosella oli aluksi aikomuksena saada uusittu mylly jauhamaan maltaita ja talkkunoita, mutta hän muutti suunnitelmiaan ja tekikin vehnämyllyn. Myllyn koneet tuotiin ulkomailta ja viljaa mylly sai Hämeestä ja Keski-Suomesta. Se harjoitti melkoista tulli- ja kauppajauhatusta. Se valmisti mm. Kulta-Suomi ja Suuri-Länsi-nimisiä vehnäjauhoja. Myllyn toiminta edisti huomattavasti kotimaisen vehnän viljelystä. Myllyn yhteydessä oli myös mallastehdas, talkkunakeittämö ja leipomo, joka valmisti kaikki tuotteensa oman myllyn jauhoista. Vielä tehtiin entisen sahan paikalle kauraryynimylly, jossa ryynit höyrytettiinkin. Kauan Messukylän valssimylly ei kuitenkaan voinut yksin hoidella vehnän jauhatusta, sillä pian alkoi syntyä uusia suurempia ja uudenaikaisempia myllyjä. Vähitellen Messukylän myllyn oli lopetettava toimintansa kannattamattomana.” [ Messukylän myllyn lopettaminen tapahtui todennäköisesti 1930-luvulla, viimeistään pian sodan jälkeen. ]

5.4 Kirjais Norrgårdin harakkamylly – Stenskärin jalkamylly – Nauvo, Parainen

Rakentaja/rakennuttaja Karl August Fredriksson 1880-luku. Vanhassa myllyn kuvassa näkyy selvästi Otto Sandströmin myllyille tyypillinen neliömäinen alaosa, yläosa ja kehäsiipi sekä alaosan katolla oleva parveke kaiteineen.

Kuva 5.12: Kirjaisten Norrgårdin, Grännäsin kautta Nauvon Vikomiin siirretty tuulimylly. 
Lähde: Nagu Sockens historia II.

Kuva 5.13–14: Vasemmalla: kyltti, joka roikkuu Nauvon Kirjaisten kylän korkealla myllykalliolla olevassa myllyä mukailevassa näkötornissa, jonka Raoul Bergqvist rakensi vuonna 2005. Oikealla: em. Kirjaisten vierasvenesatamassa olevan uuden näkötornin nimi on Bokmalen eli Kirjatoukka, joka toimii myös kirjojen vaihtokeskuksena. Bokmalenin rakennuttaja suunnitteli jauhamista uudenlaisella myllyllään, mutta myös sähkön tuottamista (GPS 60.131909, 21.968220). © Kirsti Horn 2016.

Taulussa olevan Myllyhirviöstä kertovan tekstin käännös:

”Bokmalenin esikuva on [sitä paljon suurempi] tuulimylly 1880-luvulta, n.k. monsterkvarnen eli myllyhirviö. Sen rakensi Karl August Fredriksson Kirjaisten Norrgårdin tilalle. Myllyhirviön siivet antoivat voiman puintikoneelle, viskurikoneelle, pärehöylälle, sahalle ja luonnollisesti myös jauhinkiville sekä ryynikiville. Tiedot teoksesta Nagu Sockens historia II s. 55-56.”

Kirjais Norrgårdin myllyn myöhemmät vaiheet

Kirjaisten Norrgårdin myllyn myöhemmistä vaiheista kerrotaan, että se purettiin jo 1890-luvun alussa. Se siirrettiin ensin Grännäsiin, sitten edelleen vuonna 1916 Nauvon Vikomiin. Siellä mylly toimi aina 1920-luvulle asti, kunnes sen tilalle hankittiin höyrykone. Mylly purettiin vielä kerran ja hirsirakenteinen alaosa siirrettiin lähisaarelle kesähuvilaksi. Ainakin osa koneistosta sekä yhdet jauhinkivet päätyivät pieneen jalkamyllyyn Gullkronan saaristossa olevan Stenskär Östergårdin korkealle kalliolle, missä ne ovat hyvässä tallessa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta teoksen Nagu sockens historia II myllyä koskevassa selostuksessa on maininta pienoismallista, jonka mukaan mylly rakennettiin. Tämä selittäisi sen miksi Sandströmin myllyt ovat keskenään niin samanlaisia. Se tukee myös ajatusta, että isännät itse rakensivat myllyn alaosan, johon Sandström sitten asensi koneiston. Ehkä malli kiersi työmaalta toiselle, ehkä jokaisesta myllystä tehtiin malli saman kaavan mukaan. Pienoismallien mukaan rakennettiin renessanssin katedraalitkin – miksi ei siis myllyhirviöitä! Lähde: Nagu sockens historia II ja Åbo Underrättelser 20.10 2005, Raoul Bergqvistin haastattelu.

Kuva 5.15: Stenskärin yksityisessä omistuksessa oleva jalkamylly. Uuden kehäsiiven runko on ehkä jonkun verran pienempi kuin se todennäköisesti oli Kirjaisten myllyssä ja sanotaan olleen Sandströmin myllyissä yleensä. Metallirakenne, joka kannattelee kehäsiipeä etupuolelta ja raudasta tehdyn siipiakselin päästä, on myös Kirjaisten myllystä. Kehäsiiven runkoon on malliksi kiinnitetty pari sälettä. © Willem van Bergen 2017 (GPS 60.069995, 22.05363).

Kuva 5.16: Kehäsiiven valurautainen napa ja ohuista tangoista tehty tukirakenne. © Willem van Bergen 2017.

Kuva 5.17: Kirjaisten Norrgårdista Grännäsin kautta Vikomiin siirretyn myllyn koneisto uusiokäytössä neljännenssä paikassa Stenskärillä. © Willem van Bergen 2017.

5.5 Kuhmoisten harakkamylly

Rakennuttaja ja rakentaja tuntemattomia – tosin yläosa näyttää olevan Otto Sandströmin rakentama.

Kuva 5.18: Harakkamylly, Kuhmoinen. Kuva: T. Teivaala 1939. Lähde: The Mills Archive.

5.6 Rekottilan harakkamylly, Paimion kotiseutumuseo, Paimio

Rakennuttaja ja rakentaja tuntematon.

Kuva 5.19: Tässä Rekottilan mylly on 1920-luvun toimivassa mallissaan. 
Foto: Yrjö Laine-Juva. Lähde: The Mills Archive.

Mylly Rekottilassa

Vuoden 1936 valokuvat Rekottilan myllystä näyttävät myllylle luontaisen avoimen maiseman vanhan Turku-Viipuri tien (nyk. Kevolantie, Paimio) varressa. Mylly siirrettiin sittemmin keskellä mäntymetsää sijaitsevalle Paimion kotiseutumuseolle vuonna 1948, missä sitä voi käydä ihailemassa ainakin ulkoapäin. Myllyn alaosa muistuttaa Otto Sandströmin myllyjä ja yläosakin voisi olla varhainen versio siitä koneistosta, josta tuli hänen tavaramerkkinsä.

Rekottilassa tilan myllyn tiedetään olleen toiminnassa pelkällä tuulivoimalla 30 vuotta alkaen 1912 – mikä on poikkeuksellista, verrattuna tässä selostettujen muiden vastaavien myllyjen kohtaloihin – ja vielä jatkosodan jälkeenkin siinä jauhettiin rehua! Sitä ei ole myöskään yritetty kehittää höyry- tai muilla koneilla, jolloin se on säästynyt lisärakennuksilta ja tulipalolta. Siis aivan ainutlaatuinen mylly!

Paimion kunnallislehden julkaisemassa yleisönosaston artikkelissa Veijo Mäkitalo kertoo myllyn siirrosta museolle ja paljastaa sen nykytilan vuonna 2006. Vuonna 2017 otetut valokuvat osoittavat myllyn olleen edelleen samassa jamassa.

Mäkitalo mainitsee artikkelissaan myllyn rakentamisvuodeksi 1857, joka lienee erehdys. Kaikki Rekottilan myllyn tyyppiset tuulimyllyt on nimittäin rakennettu aikaisintaan 1880-luvulla.

Kuva 5.20: Rekottilan mylly vanhan Helsinki-Turku tien varressa vuonna 1936. 
Foto Pietinen. Lähde: Finna.fi.

Myllyn vaiheet Paimion museolla

Alla olevat valokuvat kertovat karua kieltä siitä, miten historia varojen puutteessa vääristyy, vaikka tarkoitus on hyvä. Perusteellinen dokumentointi ennen jokaista korjausta tai muutosta ja dokumenttien säilyttäminen huolella on ainoa tapa ylläpitää tietoa historiallisesta tekniikasta ja ymmärrystä museoesinettä kohtaan – niin museossa kuin oman pihan piirissä.

Kuva 5.21–22: Vasemmalla: Rekottilan mylly siirrettynä ja kunnostettuna Paimion metsäisellä museoalueella. Alaosan kattomateriaali on muutettu, katolla oleva parveke siipien säätämistä varten on nostettu ylemmäksi ja muutettu kahdeksankulmaisesta nelikulmaiseksi. Tuuliviiri on kadonnut. Tässä nähdään myös, että siivet on muutettu toimimattomiksi läpysköiksi jo siirron yhteydessä 1948. Näin historiaa muutetaan tekniikkaa ymmärtämättä – ja samalla muutama vanhempi valokuva nousee todistusarvoltaan avainasemaan. 
Lähde: The Mills Archive. Oikealla: Rekottilan mylly museon kalliolla vuonna 2017. Parveketta, eikä sille johtavia portaita ole enää, ja pyrstön alapäässä ollut pyörä (kuvan ulkopuolella) on hävinnyt. Ainutlaatuista myllyä käytetään museon varastona (GPS 60.479175, 22.68664). © Kirsti Horn 2017.

Kuva 5.23: Myllyn alaosan yläkerta museoon siirron jälkeen. 1 pystyhirsistä koottu torni, 2 pystyakseli, 3 tornia kannattavat vaakarakenteet, jotka lepäävät alaosan seinien yläjuoksun varassa, 4 tornin vinotuet, jotka myös ovat seinän yläjuoksun ja vaakarakenteiden päällä, 5 paikat jauhinkiville. (Siirron yhteydessä kivet unohtuivat maahan myllyn ulkopuolelle.) Lähde: The Mills Archive.

Kuva 5.24: Torni alhaalta katsottuna. © Kirsti Horn 2017.

Kuva 5.25: Pystyakselin alapään hammasratas, jonka tehtävänä olisi siirtää pyörimisliike vaihteiden kautta jauhinkiviin. Edessä rasvakuppi, jossa seisoen vaihteen rauta-akseli pyöri. © Kirsti Horn 2017.

Kuva 5.26: Vaihteet ´vapaalla´. © Kirsti Horn 2017.

Museomäelle siirretyn tuulimyllyn tarina

Seuraavassa Veijo Mäkitalon puheenvuoro Paimion kunnallislehden yleisön osastossa 3.1.2006. Olkoon tämä varoitukseksi kaikille rakennetun kulttuuriperinnön siirtäjille ja hoitajille.

”Museomäellä Paimiossa seisova tuulimylly on monelle paikkakuntalaiselle tuttu. Myllyn historia lienee kuitenkin nykypaimiolaisille tuntematon. Mylly rakennettiin aikoinaan todennäköisesti vuonna 1857, Angelniemen Kanamäen Isotalon maille. Paimioon Rekottilan kylään mylly siirrettiin perimätiedon mukaan vuonna 1912 hevospelillä talviaikaan. Tuulimylly pystytettiin vanhan Turku-Viipuri valtatien, nykyisen Kevolantien varteen. Mylly sijaitsi lähellä Iso-Heikoisten tienhaaraa ja noin 40 metrin etäisyydellä tiestä. Nykyisin paikalla kasvaa Tauno Lehtisen istuttama mäntymetsä.

Tuulimylly oli Rekottilassa toiminnassa yli 30 vuotta. Myllyssä oli kaksi kiviparia, joita molempia voitiin hyvällä tuulella käyttää yhtä aikaa. Isäni kertoi, että kun näin tapahtui, oli myllärillä kova kiire kantaa viljasäkkejä yläkertaan.

Jatkosodan jälkeen tuulimyllyä käytettiin vielä eläinten rehujen, muun muassa kalliolla kuivattujen silakoiden jauhatukseen. Rekottilan tilan omistajat Martta ja Kustaa Lehtinen lahjoittivat tuulimyllyn Paimion kotiseutuyhdistykselle vuonna 1948 siirrettäväksi Paimion hiihtomajan maastoon. Purku-, siirto- ja pystytystöissä olivat talkooväestä näkyvimmin mukana Väinö Santala ja Iivari Lähteenmäki työmiehineen.

Muistan vielä, kun myllyn yläosaa kaadettiin. Siinä oli pitkä köysi sidottuna myllyn yläosaan, ja toinen pää köydestä oli sidottu viimeisen miehen, Iivarin vartalon ympäri. Kaadettaessa myllyn yläosaa miehiltä loppui jossain vaiheessa voima, ja mylly rojahti vauhdilla maahan. Iso-Iivari pyöri mukkelis-makkelis perässä pitkin ketoa. Myllyn torni ei kuitenkaan vaurioitunut.

Tänään mylly seisoo ylväänä museomäellä. Sen siivet on uusittu ja seinät maalattu punamullalla. Pärekatto on muutettu huopakatoksi. Ulkoisesti katsottuna mylly on hyvässä kunnossa. Mutta tähän se sitten jääkin. Hyvälläkään mielikuvituksella ei myllyn sisäosaa voi nimittää myllyksi.

Ylhäältä alas tulee paksu puinen akseli, jonka alapäässä on suuri puinen hammasratas. Tästä eteenpäin pitäisi olla kaksi pienempää puuratasta, joissa on rautainen akseli. Toinen hammasratas on kutakuinkin ehjä, mutta se löytyy seinän vierustalta nurkasta. Toisen hammasrattaan osa on pahoin vaurioitunut. Myllynkiviä ei sisältä löydy mistään, mutta kivistä kolme löytyy myllyrakennuksen ulkopuolelta heinikosta. Neljäs, todennäköisesti Iso-Heikoisten tienhaarassa oleva myllynkivi, on kai pudonnut kuormasta siirron aikana. Muitakin myllyn osia puuttuu. Esimerkiksi myllynkivien keskellä olevat metalliset navat ovat hävinneet, samoin kivien ympärillä olevat puukotelot. Myös myllynkivien päällä olleet suppilot ovat kateissa.

Kävin kesällä katsomassa 110-tien varrella olevaa Wiurilan kartanon tuulimyllyä. Siellä oli sisällä ja ulkona kaikki kunnossa. Ei olisi tarvinnut kuin avata myllyn siivessä oleva haka, niin siivet olisivat alkaneet pyöriä. Poikkesin myöhemmin uudelleen katsomassa Paimion tuulimyllyä, kun ensimmäisellä kertaa en oivaltanut miten tuulivoima siirretään myllynkiviä pyörittämään. Halikon myllyssä on käytetty täysin samanlaista ”siirtotekniikkaa” kuin Paimion myllyssä. Välillä käytetään kahta kiviparia yhtaikaa, välillä yhtä ja välillä annetaan olla vapaalla. Tämä kaikki saadaan aikaan puisilla hammasrattailla varustetulla yksinkertaisella mutta nerokkaalla ”vaihdelaatikolla”. Tätä ei voida enää Paimiossa nähdä. 40-luvun puuhamiehet, vaikka ovat hyvää tarkoittaneetkin, ovat aiheuttaneet myllylle korvaamatonta vahinkoa. Rekottilan myllyä ei olisi pitänyt siirtää pois Turku-Viipuri valtatien varresta. Jos mylly olisi yhä kulttuurihistoriallisen Kuninkaantien varrella, olisi siitä Paimiolle huomattavaa mainosarvoa.

Nyt myllyn ovi pidetään kiinni suurella munalukolla, ettei kukaan näkisi hävityksen kauhistusta. Jos sisälle pääsisi, voisi siitä tulla monelle paha mieli, ei yksin minulle.”

Veijo Mäkitalo

Osoitteesta https://catalogue.millsarchive.org/magpie-mill-in-rekottila-paimio-varsinais-suomi löytyy vanhoja kuvia myllystä.

6/ Saviniemen eli Granströmin Paltrock-tyyppinen tuulimylly Haminassa

Rakentaja Oskar Friman, 1918. Kirjoittanut Paavo Jalo 2019 (Oskar Frimanin sisaren Alfhildin pojanpoika

Kuva 6.1: Saviniemen n. 12 m korkea mylly, Hamina 1919. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

Kesällä 1918 Virolahdella olevan Harjun maanwiljelyskoulun johtaja Artur Granström anoi lupaa vuokrata paikka Haminan Saviniemestä tuulimyllyn rakentamista varten, ja elokuun alussa lupa myönnettiinkin 25 vuodeksi 300mk vuosivuokraa vastaan. (Lähteet: Haminan lehti 30.7.1918 ja Maaseutu 1.8.1918.)
Näin tuulimyllyn rakentaminen pääsi vauhtiin. Tekijänä ja suunnittelijana oli tietenkin Oskar Friman, Kymenlaakson kuuluisa myllyjen rakentaja ja mylläri. Syksyn aikana, ennen vuoden loppua kaikki alkoi olla valmista ja myllystä otettiin tuo komea kuva. Ilmeisesti ainoa, joka on säilynyt. Kuva oli ”Maaseudussa” 4.1.1919 olleessa ilmoituksessa: ”Myllyliike Jauhaja, Hamina, Saviniemi (lähellä maa- ja rautatietä, meren rannassa) vastaanottaa viljaa toistaiseksi ainoastaan jauhettavaksi, myöhemmin myöskin ryynitettäväksi, ulkomaalla oppineen ammattimyllärin hoidettavassa ensiluokkaisilla kivillä varustetussa ajanmukaisessa tuulimyllyssä, palkkiota vastaan, joka, kun polttoaineita ei käytetä, tulee olemaan suhteellisen alhainen. Myllylle on lähdettävä tuulisella säällä. O. Friman”. Saman lehden 1.2.1919 numeron Ilmoituksia osastossa: ”Haminan Tuulimyllyn kauran kuorimakone on valmis. Kelvollisia ryyniä sekä jauhoja tekee tunnetulla taidolla Osk. Friman.”

Myllymestari oli siis lupautunut mylläriksi, vaikka kärsikin jauhopölyn aiheuttamasta astmasta. Tuskinpa olisi lähiseudulta ketään muuta yhtä taitavaa tuulimyllyllä jauhavaa mylläriä löytynytkään. Myllyn erikoiset nerokkaat ratkaisut, kuten se että laitos oli laakeroitu keskinavasta ja koko myllyn kääntäminen tuulta vasten erikoisen ympyränmuotoisen kiskon varassa, vaati mekaniikan hallintaa ja suurta ”innovatiivisuutta”, niin kuin nykyisin sanotaan. Myllylle tullessa täytyi katsoa, mihin suuntaan oli ovi, josta viljat vietiin sisään. Suvussa kulkeneen tiedon mukaan myllyn pystyi kääntämään jopa mylläri yksin. Friman rakensi kolmikerroksiseen rakennukseen tasapainohissin, jolla myllärin oli helppo ja nopea siirtyä kerroksesta toiseen. Taisi olla ensimmäinen henkilöhissi Haminassa.

Kiskon varassa kääntyviä, suuria tuulimyllyjä löytyy mm. Saksassa, jossa tyyppiä kutsutaan nimellä Paltrockwindmühle. Saviniemen myllyn lisäksi niitä ei ole Suomessa koskaan ollut, joten idean Oskar Friman varmaankin sai mukaansa nuoruuden opintomatkaltaan ja toteutti sen omintakeiseen tyyliinsä. Paltrock-myllyissä on yleensä ainakin kaksi paria jauhinkiviä, kaikennäköisiä viljan ja jauhon käsittelyyn tarkoitettuja laitteita, joita pyörittää uskomaton määrä hammasrattaita ja konehihnoja – sekä hissi säkkien siirtämistä varten.

7.4.1919 Harjun maanviljelyskoulu erotti johtaja Granströmin, joka muutti Helsinkiin. Ilmeisesti tuulimyllyidea ei lähtenyt toivotulla tavalla etenemään ja Frimanin sopimus myllärin pestistä oli päättymässä. Ei varmaankaan saatu toista mylläriä, joka olisi pystynyt käyttämään tuulimyllyä, joka oli todella toimiva vain reippaalla tuulella. Frimankin oli jo lähtemässä kohti uusia projekteja, ensimmäiseksi Miehikkälän Savankoskelle vesivoimalla toimivaa suurta saha- ja myllylaitosta rakentamaan. Niinpä Artur Granström antoi Karl Söderströmin huutokauppakamarille toimeksiannon. Samalla kaupattiin myös Frimanin konehihnapatenttia (josta myöhemmin erillinen selotus luvussa 7). Kuvaus myytävästä kohteesta kertoo myllyn monipuolisuudesta:

Kuva 6.2: Lehtileike: Maaseutu 13.6.1919. Lähde: Paavo Jalon arkisto.

Maaseutu 13.5.1919

”Huutokaupalla tarjotaan omistajan poismuuton tähden perjantaina toukok. 16. P. klo a.p., itse paikalla käteismaksulla, Haminan kaupungilta 1918- 1943 vuokratulla 11,232 m2, osaksi viljellyllä alueella, rautat. Vieressä rannassa hyv. jauh. läänis. juuri valmistuva suuri teräsakselinen, voimakas (n. 60 hv.) 2 kerroksinen TUULIMYLLY, josta voi lisämoottori- ja erikoiskoneilla pienillä kust. kehittää kannattavan kauppa tai osuusmyllyn, siemenpuhdistus ja puuhihnatehtaan. 2 kiviparia, erinom. hyv. kaur. ryynilaitos, elevaattori, hissi, tasauspyörä, mainioita puisia konehihnoja, kuten 18m. pit. 11”, 10m. 8”, 10m 41/2 ”, keskeneräinen pärehöylä, hihnanvalmistuskoneet, ja työaineet, tupa, ulkohuonerak, 280 hirttä, purjevene, työ- ja huonekaluja; O. FRIMANIN PATENTTI PUISTEN KONEHIHNOJEN VALMISTUSTA VARTEN, jolla ammattimiesten- ja lehtien mukaan on suuret menestymisedellytykset. Tarjoukset ensin erikseen ja sitten kiinteimistöstä yhteisesti, pidättäen myyjä tunnin mietintöajan huutojen hyväksymistä tai hylkäämistä varten. Lähemmin M. L. Jauhaja H:ki Antink. 28 A ja Karl Söderströmin huutokauppakamari, Hamina”

Kaupat syntyivät syksyllä. (Lähde: Etelä-Suomi 11.9.1919.)

Myllyliike osakeyhtiö, joka oli perustettu 1919, ja joka osti Saviniemen tuulimyllyn, ei kuitenkaan saanut toimintaa käyntiin. Oliko ongelmana pätevän myllärin löytäminen tuulimyllyyn, joka oli aivan erilainen kuin aikaisemmat tuulimyllyt, joita oli joskus ollut, vaiko joku muu asiantuntemattomuus. Seurauksena oli kuitenkin seuraavana keväänä samanlainen huutokauppayritys, jonka toteutti sama Karl Söderströmin huutokauppakamari Haminasta. Se ei tuottanut toivottua tulosta. Parin vuoden jälkeen omistajat neuvottelivat myllyn rakentajan kanssa ja luovuttivat sen hänelle. Terveyssyistä Oskar Friman ei kuitenkaan voinut jatkaa myllärinä, joten hänen oli keksittävä jokin muu ratkaisu.

Vuonna 1922 Frimanin 9-henkinen perhe asui Saviniemen myllyssä ja seuraavana vuonna Friman purki rakentamansa monipuolisen ja tehokkaan laitoksen! Koneet ja laitteet hän möi tai asensi omiin rakennuskohteisiinsa. Näin katosi Haminan maisemasta suuri ja tyylikäs maamerkki, Suomen ensimmäinen ja viimeinen Paltrock-tyyppinen mylly.

7/ Oskar Frimanin puiset konehihnat

Mielenkiintoinen yksityiskohta suurten myllyjen tarinassa sadan vuoden takaa on Oskar Frimanin patentti. Hän sai sen vuonna 1917, yritti myydä sitä ja lopuksi hyödynsi ainakin itse keksintöä rakentamissaan myllykoneissa. Tutkimus siitä, missä määrin puisia konehihnoja on käytetty muualla maailmassa, tai Suomessakaan, on vasta alkuvaiheessa. Mm Saksasta näitä löytyy esimerkkinä pula-ajan keksinnöistä.

Kuva 7.1–2: Patenttikirjan liite. Piirustus puisen konehihnan rakenteesta. © Paavo Jalo. 
Vieressä oikean puuhihnan takapuoli. © Paavo Jalo.

Kun suuressa myllyssä siirretään jyviä ja jauhoa laitteesta toiseen (esim. kuorimakoneesta jauhatuskoneelle ja siitä eteenpäin seulaan ja lopuksi säkkiin) tarvitaan kuljetin tai elevaattori – tai nykyään ilmanpaineella toimiva putki. Elevaattorissa on puisen neliöputken sisällä pystysuunnassa liikkuva hihna, johon on kiinnitetty metallista muotoillut kupit. Putken päissä on telat, joiden ympäri hihna kiertää. Hihnat tehtiin joko nahasta tai kudotusta tekstiilistä. Ongelmana oli aina hihnan venyminen käytön myötä.

Oskar Friman keksi venymättömän hihnan ja sai sille patentin vuonna 1917 Ruotsissa, Englannissa, Ranskassa ja Suomessa. Suomen ja Ruotsin patenttitoimistot antoivat Frimanille kunnian koko hihnan keksimisestä, kun taas Englannissa mainitaan vain puisen hihnan ominaisuuksien parantaminen.
Kaunis hihna valmistettiin pienistä visakoivukalikoista, jotka yhdistettiin ohuilla rautatapeilla toisiinsa. Kussakin kalikassa on kaksi reikää, ja takapuolella syvennys. Piirustuksessa 1 se on kuvattu päältä, 2 sivulta ja detaljissa 3 näytetään yksittäinen kappale leikattuna halki, jolloin takapuolella olevan hartsilla täytettävän syvennyksen mitat näkyvät. Kalikat ovat mitoiltaan n 12mm x 12mm x 60.

Ote ruotsalaisesta patenttikirjasta:

…Näiden konehihnojen testaus on osoittanut, että ne ovat halvempia ja käytössä edullisia melkein yli odotusten. Kitka on hyvin suuri, eikä hihna veny pituussuunnassa. Tämän vuoksi tällainen hihna voidaan tehdä kapeammaksi kuin vastaavanlainen nahkahihna. Hihna toimii tasaisesti ja tarkasti myös suurissa nopeuksissa. Näin on tällaista hihnaa käytetty esimerkiksi halkaisijaltaan vain 20 cm kokoisella hihnapyörällä, kun pyörimisvauhti on ollut 1200 kierrosta minuutissa, jolloin se on osoittautunut hyvin edulliseksi.

Patenttivaatimus:

Puulenkeistä koottu konehihna, joka tunnetaan siitä että lenkeissä se puoli, joka on käännettynä hihnapyörää vasten, on syvennys joka täytetään jollakin aineella, jonka avulla saadaan aikaan suuri kitka.

HUOM: Mainittu ”jokin aine” kuvataan konehihnan yksityiskohtaisessa selostuksessa öljyn ja hartsin sekoitukseksi (en blandning av olja och harts).

————-

Alkuperäinen teksti:

”…Utförda försök med dessa remmar hava visat, att desamma bliva billigare och i användning äro nästan över förväntan fördelaktiga. Friktionen är mycket stor, och remmen sträcker sig icke i sin längdriktning, varför en rem av dessa orsaker kan göras smalare än en motsvarande rem av leder. Remmen löper dessutom alldeles jämt och noggrannt även vid stora hastigheter. Så t.ex. har en rem av detta slag varit använd på en skiva av endast 20cm. diameter, som roterat med 1200 varv i minuten, och visat sig vara mycket fördelaktig.

Patentanspråk:

Drivrem sammansatt av länkar av trä, kännetecknad därav att länkarna på den sidan dom är vänd mot remskivan, äro försedda med en urtagning som är fylld med något ämne, varigenom stor friktion erhålles.”

Tätä patenttia kaupattiin jo vuonna 1919, kun Saviniemen tuulimylly oli ensimmäistä kertaa huutokaupassa. Sitä eikä myllyäkään kukaan ostanut ja niinpä patenttikirjat jäivät suvun omistukseen. Hihnojen pätkiä on löytynyt muutamasta Frimanin rakentamasta vesimyllystä, mikä todistaa, että hän itse ainakin käytti niitä rakentamissaan laitteissa. Friman kehitti myös valmistukseen tarvittavan välineistön.

Kuva 7.3: Elevaattorin hihna ja kuppi sivulta. Se pysyy ryhdikkäästi paikallaan samoilla kiinnikkeillä, mistä konehihnakin on koottu. © Paavo Jalo

Kuva 7.4: Elevaattorin hihna ja kuppi. Pitkässä hihnalenkissä kuppeja oli tasavälein. Jauho valui kuppeihin, jotka kuljettivat sen seuraavaan käsittelyvaiheeseen esimerkiksi seulottavaksi. © Paavo Jalo.

Kuvat 7.5–8: Mekaanikko Oskar Frimanille osoitetut ruotsalaisen, ranskalaisen suomalaisen ja englantilaisen patenttikirjan kansilehdet. Kuva: Paavo Jalo. Lähde: Friman-suvun arkisto.

8/ Nybondasin mamsellityyppinen sahamylly Åselholmin saarella Iniössä

Rakentaja: Johan Petter Josefsson, 1901. ”Yksinäisen miehen nerokkuuden ja luomisvoiman monumentti on kylän kaunistus, jonka vertaista saa hakea kaukaa.” Johan Gardberg, ÅU 1921.

Kuva 8.1: Näkymä Åselholmin satamasta (GPS 60.42218, 21.20669). © Kirsti Horn 2017.

Petter Josefsson, Nybondasin isäntä, rakensi itselleen Åselholmin rantakalliolle ainutlaatuisen sahamyllyn ruotsalaisen insinöörin piirustusten ja omien sovellustensa mukaan. Rakennustyö kesti peräti kuusi vuotta, koska välillä oli kerättävä varoja käymällä muualla töissä. Nybondasin myllyssä sahattiin lähes kaikki Iniössä tarvittu puutavara 30 vuoden ajan, kunnes myrsky hajotti sen siipiakselin vuonna 1935. Saha on viimeksi korjattu talkoilla paikallisten voimin Torvald Söderlundin aloitteesta ja johdolla. Vuonna 1995 asennettiin valtava siipiakseli, joka on sorvattu kyllästetystä liimapuusta, sekä uudet siivet. Tuolloin mylly myös maalattiin punamulta-keittomaalilla.

Mylly on osittain verhottu n 10mm paksuilla päreillä, ts. 430mm mittaisilla laudanpätkillä, ja osittain pystylaudoituksella. Se on 18 kyynärää eli 10 m korkea katon huippuun, ja sen alakerran halkaisija on n. 6m. Siipiparin kärkien väli on 19 kyynärää eli 10,5 m. Koneiston suuren hammasrattaan halkaisija on 1,7m ja sen kehällä on 78 rautahammasta käsittävä ratas. Hammasrattaan ympärillä on puusta ja takoraudasta tehty jarru. Voima siirretään hammasrattaasta valurautaisen vaihteen, rautaisen kampiakselin sekä pystysuoran puisen kiertokangen kautta itse sahalaitokseen myllyn alakerran lattialla. Kiertokanki ei nykyään ole paikallaan, eikä raamisahan raamissa ole sahanteriä, mutta muutoin laitteiston voisi periaatteessa taas käynnistää.

Hammasrattaiden mallit Josefsson veisti puusta ja lähetti ne Ruotsiin valettavaksi. Monet koneiston osat hän osti romuna ja korjasi ne itse toimintakuntoon. Muut myllyn rautaosat ovat hänen itsensä omassa pajassaan valmistamat. Raaka-aineena hän käytti hylyistä kerättyä rautaa. Lähteet: Torvald Söderlundin haastattelu 2017; Tapio Mäkisen haastattelu 2020; Åbo Underrättelser 19.7.1921 (John Gardberg) ja 24.9.1987: Nybondasin silloisen isännän Alvar Fagerlundin haastattelu.

Suomessa ainutlaatuinen ja kansainvälisestäkin näkökulmasta erittäin arvokkaaksi luokiteltava sahamylly kuuluu edelleen Nybondasin tilalle.

Kuva 8.2: Mahtavia siipiä tukee rautatangoista tehty kehikko. © Kirsti Horn 2017.

Kuva 8.3: Tavallista jykevämpi siipiakseli ja siipien rakenteet katsottuna myllyn hatusta käsin. 
© Kirsti Horn 2017.

Kuva 8.4: Suuri hammasratas, jonka kehällä on 78 hammasta. Äärimmäisenä rattaan ympärillä näkyy jarru, jonka puiset jarrukengät kiristettiin alhaalta käsin rattaan pysäyttämiseksi. Jarrut ovat harvinaisia suomalaisissa pienissä myllyissä, mutta yleisiä muualla maailmassa. Tämä selittää tuulimyllyn suuren hammasrattaan englanninkielisen nimityksen brake wheel (jarrupyörä). © Kirsti Horn 2017.

Kuva 8.5: Raamisaha keskellä alakerran lattiaa. Tukit työnnettiin pyörillä varustetun kelkan päällä sisään ja säädettävien telojen väliin yhdestä ovesta (taustalla, vas. reunassa) ja valmis sahatavara ulos vastakkaisella puolella olevasta toisesta pariovesta. Puupilareiden välissä ylös-alas liikkuvassa raamissa oli 7 sahanterää, joiden määrää vaihdeltiin sen mukaan, kuinka paksua tavaraa tarvittiin. © Kirsti Horn 2017.

Kuva 8.6: Myllynrakentaja Josefssonin veistämiä valumalleja koneistoa varten. Edessä osa sahan telojen säätölaitteeseen (kuva 8.5) ja takana 1/6 osa suureen hammasrattaaseen (kuva 8.4). Osat valettiin Ruotsissa. 
© Tapio Mäkinen 2020.

9/ Erhardin mylly – muunneltu amerikkalainen kehäsiipimylly, Lappon saarella, Ahvenanmaalla

Rakentaja: August Erhard Åkerberg, 1908. Suurista ja monipuolisista tuulimyllyistä viimeisin on yhdistelmä amerikkalaisesta tuulimoottorista ja ulkosaaristolaiseen tarpeeseen luodusta sahasta, pajasta sekä puu ja metalliverstaasta, jossa oli kahdet jauhinkivetkin.

Kuva 9.1: Erhardin mylly Bärön lahden rannalla. Kauempana taustalla on Kihti. 
Lähde: esite Erhards kvarn på Brändö Lappo.

Kippari August Erhard Åkerberg (1866-1942), joka purjehti ja teki kauppaa pohjoisella Itämerellä, oli kiinnostunut teknisistä ratkaisuista niin veneenrakennuksessa kuin tuulimyllyssäänkin. Myllyn hän rakensi omin käsin ja sitä ihastelivat ammattilaisetkin. Ensimmäiseksi hän pystytti tornin ja kehäsiiven vuonna 1908 ja kehitti ja laajensi sitten laitosta vuosien saatossa.

Myllyn voimanlähteenä oli kehäsiipi ja kone amerikkalaista merkkiä U.S: Wind Eng. & Pump Co. Se oli ollut lyhyen aikaa toiminnassa Godbyssä jauhomyllynä, johon kuului paitsi kahdet jauhokivet ja ryynikivet, myös pärehöylä ja pieni sirkkelisaha. Koneen lisäksi Erhard osti Godbystä tornirakennelman elementit. Kehäsiiven halkaisija oli n. 10m ja sen akseli oli n. 18m korkeudessa maasta. Voimansiirron moniin verstaansa laitteisiin Erhard ratkaisi konehihnojen ja hihnapyörien avulla vaaka-akselista keskeltä työtilaa. Vuonna 1912 hän osti käytetyn lokomobiilin (höyrykoneen) täydentämään energiantarvetta tyyninä päivinä. Sen polttoaineena käytettiin hukkapuuta sahalta ja puutyöverstaalta.

Myllyn laitteita olivat:

  • 2 paria jauhinkiviä rehun ja ryynien tuotantoa varten
  • Raamisaha
  • Sirkkelisaha
  • Katkaisusaha
  • Kimpisaha
  • Kimpihöylä
  • Pärehöylä
  • Puusorvi
  • Rautasorvi
  • Puu- ja rautaporat, joissa oli portaattomasti säädettävä nopeus
  • Hiomakiviä kaikkien työkalujen teroittamiseen
  • Vinssi, jolla nostettiin puutavara merestä sekä veneet rannalle korjaamista tai talvisäilytystä varten

Monipuolisen laitteiston lisäksi työtiloissa löytyi kaikenlaisia käsityökaluja, joilla valmistettiin rakennusosia, veneiden osia, tynnyreitä ja kaikkea mitä omassa kylässä, ja silloin tällöin myös Iniössä asti, saattoi tarvita. Myllyn sivussa oli myös paja. Erhard Åkerberg huolsi veneitä ja niiden koneita. Mylly palveli ennen kaikkea omistajaansa ja lähiympäristön asukkaita, joita samalla saarella oli 130 1920-luvulla. Myllyyn kuului myös raamisaha tukkien sahaamista varten, mutta koska karulla saarella ei ollut kunnon metsää, oli puutavara kuljetettava jään yli muilta saarilta.

Kun Erhard Åkerberg kuoli vuonna 1942, jäi mylly autioksi, rappeutui ja purettiin lopulta 1970-luvulla. Sen paikalla on nyt saaristolaismuseo, Skärgårdsmuseet i Lappo. Museiföreningen Erhards kvarn r.f. yhdistys perustettiin jo 1990-luvun lopulla ajamaan Erhardin myllyn toimivan kopion rakentamista, mikä varojen puuttuessa on jäänyt toteuttamatta. Työpajan sisustus on kuitenkin rekonstruoitu Lappon museolle, ja koska mylly on muutenkin suhteellisen hyvin dokumentoitu, elää ajatus sen rekonstruoinnista yhdistyksen jäsenten mielissä edelleen. Se oli maamerkki ja ylpeyden aihe, jonka toiminnalla oli aikanaan suuri positiivinen vaikutus saaren haastavissa olosuhteissa elävien asukkaiden toimeentuloon.

Lähteet: Erhards kvarn på Brändö Lappo, En broschyr om Skepparen August Erhard Åkerberg och hans livsverk, Museiföreningen Erhards kvarn r.f. ; Skärgård: tidskrift utgiven av skärgårdsinstitutet vid Åbo Akademi, sivut 26-28, Conny Andersson.

Kuva 9.2: Kehäsiiven ja sen pyrstön amerikkalaisen valmistajan asennusohjeita. 
Lähde: esite Erhards kvarn på Brändö Lappo.

10/ Lopuksi

Hyvä Lukija, ota yhteyttä, jos jokin tässä artikkelissa esitetyistä kuvista on sinulle tuttu ja tiedät siitä jotakin enemmän kuin tekstissä kerrotaan, tai jos tunnet muita samantyyppisiä tuulimyllyjä!

Kirsti Horn, arkkitehti; kirsti.horn@gmail.com

Lähteet

Kirjallisuus siinä järjestyksessä kuin lähteet mainitaan tekstissä

Anna-Liisa Järvinen, Sirpa Launto. Sauvon Iso-Paljon Alitalon Carl Mattssonin (1795-1856) ja hänen jälkeläistensä sekä Johanna Mattsdotterin (1806-1860) sukukirja. (1997)

Hannu Kujanen. Sauvon historia II, Autonomian aika 1809-1917; Itsenäisyyden aika 1917-1995, ISBN 952-90-8317-3

Sam Cygnel red. Västanfjärd – våra berättelser 2016

Tapio Horila. Uljas se on suurten siipien suhistessa. Someron tuulimyllyjen, erityisesti Härkälän tuulimyllyn vaiheita. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja 42 – 1973. (luettavissa myös verkossa)

Johanna Aminoff-Winberg. Nagu sockens historia II, 2001, ISBN 951-96687-2-1

Museiföreningen Erhards kvarn r.f. Erhards kvarn på Brändö Lappo, En broschyr om Skepparen August Erhard Åkerberg och hans livsverk

Skärgård: tidskrift utgiven av skärgårdsinstitutet vid Åbo Akademi, sivut 26-28, Conny Andersson.

Julkiset arkistot

The Mills Archive; Laaja kokoelma suomalaisten myllyjen kuvia englantilaisessa arkistossa https://millsarchive.org/

Digiarkisto Finna.fi: https://finna.fi/Content/organisations

Tampereen museot: http://siiri.tampere.fi/

Åboländskt bildarkiv http://www.sagalund.net/cgi-bin/bildark/bildark.cgi?